Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Vilin seuraaja Arttu (Full Flavour Arthur)
Kuten niin usein meille täällä käy-käy-käy, niin kävi nytkin - eli seuraava koirame oli samaa rotua kuin edellinen - eli tässä tapauksessa se iänikuinen englanninspringerspanieli. Se on rotu, joka on tehty nimenomaisesti toimimaan ihmisen ohjaamana, ja se tekee vielä tämän kaiken mielellään. Tämä tarkoittaa sitä, että sen kanssa on hauskaa tehdä mitä tahansa yhdessä. Varhaiset eurooppalaiset ovat mitä ilmeisimmin käyttäneet tämäntapaisia koiria, jotka tuolloin olivat ns suokoiria. Koko Eurooppahan oli suurimmalta osin rämeseutua ja metsää, ja sellainen koira, joka oli sopeutunut rämemaastoon ja tiheikköihin ja pysytteli luontaisesti metsästäjän lähituntumassa, oli varsin käyttökelpoinen. Sen sosiaalisuudesta johtuu että sille on helppo opettaa kaikenlaista, kuten erilaisia kätkemistemppuja, ja esineiden etsimistä. Ei mikään ihme, että tulli ja poliisi ovat valinneet rodun edustajia erilaisiin tehtäviin, sillä springeri kykenee myös pitkäjänteiseen työskentelyyn. Valitettavasti se oppii vähintäänkin yhtä helposti sellaistakin, jota sen ei soisi oppivan. Sillä on erittäin hyvä muisti, ja erinomainen kyky lukea ihmisen elekieltä. Se tietää milloin ollaan lähdössä johonkin, ja se tietää aika usein myös sen, minne lähdetään. Se havaitsee ihmisessä työjännityksen laukeamisen kun vapaapäivät alkavat, ja osaavat ennakoida sen merkitsevän esimerkiksi maallelähtöä, jossa saa juosta vapaana, ja jossa saa kätkeä esineitä, ja ennenkaikkea: jossa saa haukkua harakoita ja variksia, kun nämä tulevat tonkimaan kompostia. Melkein voisi sanoa sen ymmärtävän puhetta – tai ainakin ymmärtävän muutaman tuhannen sanan tarkan merkityksen. Jos springeriä vertaa esimerkiksi simpansseihin, ovat ne näistä poiketen koko ikänsä ihmisestä kiinnostuneita, ja yhteistyöhön pyrkiviä, kun taas vanhemmat urossimpanssit käyvät agressiivisiksi ja vaarallisiksi. Artun isä on Livingdale's Harlequin Man, ja emä Dogrose, ja Arttu on syntynyt 11.12.2003. Artun kennelnimi on Full Flavour Arthur, ja erikoista siinä on se, että nimi Arthur on aivan itse valittu, ja perustuu tietenkin Pyöreän Pöydän Ritareiden taruun, ja Kuningas Arthuriin. Nimi voi olla myös enne, niinkuin on joskus sanottu vieraalla kielellä, sillä Arttu on melkoinen rämäpää ja akrobaatti. Pentuna se loikkasi tuolla maalla suoraan perunakellarin katolta pihatielle, ja korkeutta on sentään niin paljon ettei koripalloilijankaan mitta tahdo riittää. Ponnistusvoimassa siis löytyy. Jospa minullakin olisi samanlainen sukupuu kuin Artulla, mutta ilmeisestikin kuulun enemmänkin noiden monirotuisten puolelle, ja jos olisin koira, viettäisin aikaani talvisydännä sulattelemalla lunta muiden koiraveijareiden keralla jonkun sulotuoksuisen tyttökoiran kotitalon pihamaan laidasssa, läähättäen toiveikkaan innostuneena aika kun talon ovi narahtaisi, ja olisin onnellinen, mutta tietystikin samalla perin kirjaton ja karjaton miekkonen, ja meitähän on täällä monta.
Mutta kun mikään ei ole ikuista! Meillä oli yhdeksän ilon vuotta Artun kanssa, mutta sitten tuo aikakausi päättyi äkisti – juuri ennen Joulua. Kuusi toki laitettiin, ja sen juuurelle Artulle ostettu uusi lelu. Miksei olisi laitettu? Viimeisen kuukauden aikana Artun kaurarangassa piileskellyt kasvain antoi ensimmäisiä, heikkoja merkkejä itsestään, kuten varovaista laskeutumista alas tuolilta, ja satunnaisia vinkaisuja. Vähitellen se antoi myös voimaampia varoitusmerkkejä itsestään. Sairauden havaitsemista hidasti se, että Artulla oli hieman aiemmin yhteenotto supin kanssa, ja niskakipujen luultiin johtuvan siitä. Siksi esimerkiksi paljastavaa röngenkuvaa ei otettu. Voi olla, että supin kanssa yhteenotossa heikentynyt kaularanka sai sellaisen tällin, että hermoja joutui puristuksiin, mutta vaikka tätä kahakkaa ei olisi tapahtunutkaan, olisi sairaus aiheuttanut edetessään saman. Ylläolevassa röntgenkuvassa mahdollinen kasvain näkyy tummana alueena muutoin terveessä kaularangassa. Se aiheutti Artulle erittäin voimakkaita kipuja, ja kipukohtauksen tullessa koira kiljui täyttä kurkkua. Koska Arttu ei pystynyt syömään lattialla olevasta kupistaan, pidettiin kuoopia sen kuonon korkeudella, ja siitä syönti onnistui. Ajoittain vettä jouduttiin antamaan sen suuhun mäntäruiskulla. Ajateltiin näet, että venähtänyt niska on kipeä, ja että se parantuisi ajastaan melkein ennalleen. Mutta määrätyt lääkkeet eivät tuntuneet tehoavan, ja edes kipulääkkeenä käytetty opiaattijohdannainen, ja muut vahvat kipu – ja tulehduslääkkeet, sekä antibiootit eivät nekään lopulta auttaneet, ja niin Arttu vietiin viimeiselle matkalleen. On vaikeaa edes yrittää kuvata sitä avuttomuutta, jollaista kokee, kun ei osaa tehdä mitään, ja kun kukaan toinenkaan ei osaa tehdä yhtään mitään. Ehkäpä, jos sairaus olisi sijainnut jossakin muualla, olisi ollut jonkinlaista toivonkipinää, mutta nyt toivoa ei ollut. Televisiossa ja muuallakin näkee ohjelmia ja kirjoituksia siitä, miten tiede on edennyt pitkälle, ja että kuinka varsin pian elimiä korvataan elatusaineessa kasvatetuista varaosista, mutta sen aika ei ole vielä nyt, ja maksaa varmaankin senverran paljon rahaa, että tavallisella koiranomistajalla ei ole sellaiseen mahdollisuuksia edes tulevaisuudessa. Englanninspringerspanieli on liikkumaan luotu rotu, ja sairauden vuoksi riutuminen ei ole sen vahvimpia alueita. Onneksi tätä edeltävät yhdeksän elinvuotta olivat toimeliaita, ja Arttu sai elää mukavaa koiranelämää, ja nauttia siitä.