Stadin hanuja ja maisemia

Musiikkia: Kadonneet Helsingin tupamarot

Klikkaamaa tästä ladataksesi ja soittaaksesi AAC -enkoodatun biisin Kadonneet Helsingin tupamarot

Helsinki on sillä tavoin suuri pieni kaupunki, että mitä tahansa siellä tapahtuukin, se tuntuu olevan aina jotakin suurta, ja aina siellä tuntuu olevan suuren urheilujuhlan tuntua ilmassa. Tavallaan on varsin huvittavaa seurata kuinka helsinkiläiset matelevat autojonoissa leveitä teitään. Ne eivät osaa ajaa muulla tavalla, ja helsinkiläisen erottaakin muualla Suomessa siitä, että ne ajavat takapuskurissa, ja suorastaan pyrkivät jonoihin. On sillä tavoin turvallisempaa. Kun helsinkiläiset lähtevät muualle Suomeen (milloin mistäkin syystä), on se aina suuri uutistapahtuma, ja televisionkatsojat pakotetaan seuraamaan niin meno -kuin paluuliikennettä. On kaikenlaista Lumihiutaletta ilmassa. Helsingin kerjäläislaumoista tehdään suuren luokan uutinen, vaikka enemmän riesaa ihmisille on niistä, jotka lähettävät postissa kerjuukirjeitään, tai kerjäävät ja huijaavat netissä. Joka viikko ihmiset saavat kilokaupalla mainospostia, joka on eräänlaista jatkuvaa kerjuuta sekin. Työpaikoilla kerjätään rahaa milloin mitäkin läksiäislahjaa varten, ja jokaisessa ravintolassa on pummeja, jotka pyytävät rahaa olueeseen. Valtio lähettää pyytämättä maksukuitin, jossa peritään rahaa oman auton käyttämisestä, johon asiaan valtio ei ole pannut niin pennin latia, tai verottavat siitä, että asuu kiinteistössä. Oikeastaan nämä kaksi viimeksimainittua tapausta ovat silkkaa ryöstämistä, mutta kerjuun makua leijuu silti ilmassa. Tämä tällainen pitäisi kieltää, eikä pelkästään kerjuuta hattuun tai kuppiin. Arktinen ilmastomme takaa sen, että kuppikerjurit pysyvät poissa maisemista muutaman ainakin pari talvikuukauden ajan. Helsinki on aina tehnyt itsensä hyvinkin tiettäväksi. Jos siellä on joskus vallattu esimerkiksi Vanha Ylioppilastalo, on se vallan jotakin muuta kuin jos vallattiin Jyväskylän yliopiston päärakennus. Muualla Suomessa saa palaa monta tuhatta hehtaaria metsää ihan kaikessa rauhassa, ja siitä tuskin mainitaan yhtään mitään, mutta jos Helsingissä tuuli sattuu kaatamaan vanhan lehmuksen, on se heti valtakunnantason uutisjuttu. Kun tutkii vaikka sitä, mistä Ilta-Sanomat kirjoittaa maakunnista, huomaa, että jos kirjoitetaan muualta kuin Helsingistä, on kyseessä yleensä tapaus, jossa ihmisiä on tapettu, tai on tapahtunut jotakin muuta ikävää. Muualla Suomessa ei keksitä mitään uutta. Toisaalta: Katutason uutisissa Helsingissä täytyy käyttää sinkoa tai ohjusta, jotta se läpäisee uutiskynnyksen, ja yleensäkin Helsinkiä koskevat uutiset ovat paljon myönteisempiä. Rakennetaan Ooperataloja ja muita monumentteja, ja sanaa kulttuuri käytetään Helsingin yhteydessä varsin usein. Viikonloppujuopottelu muunnetaan helposti Taiteiden yöksi. Jopa seinien töhertely on jonkinlaista alakulttuuria. Sinällään tässä ei ole mitään ihmettelemistä, sillä Suomi on tyhjentynyt viime vuosikymmeninä varsin tehokkaasti, ja ihmiset ovat tulvineet Helsinkiin ja muihin maalikyliin.

Ja sitten itse asiaan

Googlen Streets View on vallan mainio keksintö niille, jotka vain harvoin matkustavat lihallisena pakettina matkakohteisiinsa. Itse olen yksi niistä jotka mielummin eivät mene millekään paikalle livenä ja näppäile joka paikasta sadoittain huonoja kuvia (yleensä pallinaamaa pallinaaman perästä). Kun elää tarpeeksi pitkään, ja on nähnyt riittävän määrän valokuvia ihmisten albumeista tai valokuvien ja videoiden katselulaitteista, huomaa, että ne eivät kerro kohteistaan mitään järkevää. On hölmönnäköisiä lapsia, joista on ihan pakko löytää jotakin positiivista sanottavaa, kuten: no, ei sen nenässä sentään ole syyliä! Tämä on kertomus Helsingistä, ja eräistä paikoista siellä, jotka toki tiedän, mutta joita en kuitenkaan tunne. Olen käynyt Helsingissä muutamia kertoja, mutta en ole koskaan asunut siellä. Onneksi. Olen ollut siellä käydessäni aina eräänlaisella ohikulkumatkalla. Niinhän me kaikki. Ei Helsingissä ole mitään mystistä. Ihan tavallinen kivierämaa. Jos sinne joutuu rahattomana, heittää pian veivinsä. Olen järjestänyt kuvat eränlaiseen aakkosjärjestykseen, eli se ovat tavallaan asiallisesti täytin satunnaisessa järjestyksessä, niinkuin muuten kaikki.

Eduskuntatalo on se talo jalo, johon olisi pitänyt käydä tutustumassa, mutta se nyt on minulta jäänyt kuitenkin tekemättä. Jokainenhan tuon talon toki tuntee ulkonäöltä. Aikanaan tällä paikalla sijaitsi pelkkiä kallioita, jotka louhittiin pois postin tieltä, ja voikin sanoa, että eduskuntatalo tuskin on ensimmäisenä vajoamassa vettyviin savipatjoihin. Osa Helsingistä on näet melkein merenpinnan tasolla, joten on rauhoittavaa tietää, että se jää merenpinnan kohotessa auttamatta aaltojen alle, niinkuin pitääkin. Jäljelle jää vain joukko saaria. Mutta niissä sitten seistäänkin vankalla kalliopohjalla, kuten jo Kyösti Kallio aikanaan totesi kuivalla, näräjävällä baritonillaan, ja alkoi sitten laulaa syyrialaista sotalaulua kimeällä ukonäänellään. Tuolla ne kaikki älyttömät päätökset tehdään, siis ne, joita ei tehdä Brysselissä. Suomihan on luovuttanut ainakin 70% päätösvallastaan sinne, ja itse asiassa Suomen taloutta ei johdeta enää eduskuntatalosta, mutta toisaalta sitä ei ole sieltä johdettu koskaan – ellei nyt Kekkosen aikaa lasketa mukaan. Tuo mainittu savolaismies laittoi aikanaan Helsingin herrat polvilleen, ja ruoski näitä myllykirjeillään. Herrat tottelivat, ja nuolivat ruhtinaan saappaita – aivan kuin ne nyt nuolevat Brysselin herrain koreita saapikkaita.

Kuvassa näkyy Meilahden sairaala, jonka tunnen ja tiedän siitä, että entinen lankomieheni harjoitteli siellä opiskellessaan lääkäriksi, ja niinpä talo kävi tutuksi. Ajattelin itsekin tulla aikanaan lääkäriksi, ja pyrkinkin Kuopioon, ja pääsin valintakokeissa muistaakseni toiselle varasijalle, mutta koska kukaan valituista ei perunut tuloaan, ei minusta tullut lääkäriä. Olisihan se ollut mukavaa kirjoitella itselleen kaikenlaisia ”lääkkeitä”, ja olla niiden takia aina hyvällä tuulella. No, ehkäpä on ihan hyväkin, ettei minusta tullut lääkäriä. Sen muistan että Meilahdessa oli aina kylmä purevan merituulen vuoksi.

Kuvassa näkyy Hektoorin entinen kotitalo. On mukavaa havaita, että hän oli kotoisin varsin vaatimattomista oloista, vaikka olinkin ollut pitkään siinä käsityksessä, että hän olisi elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa jossakin hienostokaupunginosassa – kun sitten kävikin ilmi, että töölöläinenhän se Hektoori olikin. Suomalainen kevyt musiikki saa tosin kiittää menestystään aika paljon myös suomenruotsalaisia, jotka ovat aina olleet jotenkin lähempänä länttä, ja merirosvoradiotkin ovat kuuluneet Helsinkiin paljon paremmin kuin muualle Suomeen. Tai kuuluivathan ne sinnekin, jos oli varaa hankkia senajan maailmanradio. Helsinki on eittämättä myös ollut varsin kansainvälinen kaupunki, ja tässä sitä ei voi verrata mihinkään muuhun suomalaiseen kaupunkiin – Viipuria ehkä lukuunottamatta. No niin. Nämä talot ovat aika suuria, ja niissä asui paljon ihmisiä. Sellainen muokkaa voimakkaasti kenen tahansa maailmankuvaa. Hektoorin lapsuudessa talon lähellä oli ihan oikeaa metsää, jossa saattoi seikkailla, mutta nyt se kaikki on mennyttä kauraa. Maksimarket on naapurissain. Kummini asui aikanaan Mannerheimintien varrella olevassa kerrostalossa, ja minusta hänen asuntonsa oli vain sellainen koirankoppi. Otaksuisin, että tällä alueella pienet asunniot olivat enemmänkin sääntönä kuin poikkeuksena, ja kummini oli sentään osakunnan emäntänä. Ymmärrän, että sodan jälkeen oli kiire rakentaa asuntoja halvalla, ja kysyntä oli erittäin kova. Ihmiset tyytyivät vähään, kun siihen oli ollut pakko totutella monen sotavuoden ajan. Hektoorin lapsuus lienee ollut melkoista grynderien juhlaa. Meidän linnat myytiin pois.

Ylläolevassa, suuressa talossa varttuivat puolestaan laulajaveljekset Eero ja Jussi. Talossa oli kaikkiaan noin 180 asuntoa, ja ne olivat kooltaan suurimmaksi osaksi pieniä. Itse vartuin nuorukaiseksi Rauhan sairaalassa, jonka henkilökunta olisi todennäköisesti mahtunut tuohon taloon, ja se nyt on vain yksi talo Helsingistä. Myös Rauhassa asuttiin ahtaasti, ja sen henkilökunta oli kotoisin joka puolelta Suomea. Kuvassa näkyvän talon asuntojen koosta voinee päätellä, että pienistä oloista suomalainen populaarimusiikki on nykyiseen asemaansa pinnistellyt. Saattaa muuten olla niinkin, että rokkariksi ei voisi tullakaan ihan maaseutumaisista oloista, siis sellaiseksi oikeaksi keppihemmoksi, joka lätisyttää joutohetkinään stadin murretta, ja osaa olla luoteva myös Pohjanmaa tanssipaikoissa, joissa painijat vaativat tankoa. Juuri tällaisissa urbaaneissa ja ahtaissa oloissa joku rockmusiikki voi saada ihmisissä psykoosia lähenteleviä mielentiloja. Myös pyrkimys päästä eroon sodanajan ahdistuksesta on määrännyt kehityksen suuntaa, ja nimenomaan se on synnytänyt tarpeen tuoda esille nuoria muusikkoja, kuten Eeron ja Jussin. Ei mitenkään huono valinta tuonajan musiikkimoguleilta. Muistan vieläkin kuinka raikkaalta tuntui kuulla aikanaan Rauhan uimarannalla jonkun matkaradiosta Haluan saaren – tapaisia lauluja.

Linnanmäki on oikeastaan varsin matala kalliokumpare, ja siellä sijaitsee vieläkin huvipuisto, jossa olen käynyt parikin kertaa, ja kaikissa laitteissa, tietty, joita sieltä vain löytyi. Kuvassa kävelevä nuori nainen on tuollainen laiha helsinkiläisrouva, joka rempoilee todennäköisesti kuntosalilla, ja jolla on perstaskussaan kuntosalikortti – aivan niinkuin minulla on perstaskussani maisterin paperit, jotka hankin aikanaan ilman julkista vihkimystä. Kumpi sitten meistä kahdesta on ollut onnekkaampi? Saattaa olla, että rouvakin on maisteri, mutta siihen voin aina sanoa, että olen lisäksi myös lisensiaatti, ja siihen taas laihalla rouvalla ei ole mitään sanomista. Tosin, voihan olla, että rouvakin lukisi lisensiaatiksi, mutta kun meikä sitten viimeistelisi väikkärin, niin olisi rouvalla taas suu väärällään. Ja kun se sitten ähertäisi viimein väikkärinsä valmiiksi, kaikkensa antaneena, olisi meikä jo kymmenen danin tohtorimestari.

Kuvassa näky Kulosaaren kasino, siis se sama paikka johon taksi vei Tuuloksen, Annikin, ja Venetpalon kirjassa Ei loitsu eikä rukous. Taksisuhari arvuutteli useitakin mahdollisia ravintoloita, ja ehdotti lopuksi Kulosaarta, johon Venetpalo sanoi: no nyt pomppasi pakasta oikea kortti! Mene ja tiedä, sillä itse en ole koskaan käynyt Kulosaaren kasinolla. Tuossa se nyt kuitenkin on. Tuota lähemmäs Google Street View -kuvausauto ei sitä päässyt.

Kaisaniemen puistoon ei näemmä ole koirilla asiaa. Missäköhän helsinkiläiset sitten kusettavat koiriaan? Helsinki on sellainen kivierämaa, jossa eivät elä muut kuin puhkiurbanisoituneet juopot ja citykanit. Tuskinpa juopoilta on kielletty makomamasta puiston siimeksessä, ja kuseskelemasta sinne. Tai pissiksiltä. Tuskinpa.

Mannerheim on joutunut keskelle kalseita rakennuksia, ja heti patsaan vieressä näkyy jonkinlainen pökäleveistos. Voi Marski parkaa! Jos patsas osaisi ajatella, se varmaankin sanoisi: Eipä tainnut kannattaa pelastaa Suomea idän karhun kynsistä! Toisaalta on ihan hyväkin, ettei Suomi ollut koskaan osa Neuvostoliitosta, jossa ei digata Eeva-Riitta Siitosta. Kuvan etualalla juoksee nuori nulikka rullalautoineen ja varmaankin menee kohta lätisyttämään sitä Marskin patsaalle. Pitäisi ottaa kiinni ja antaa remmin laulaa, ja takavarikoida sen lökkäpöksyt ja antaa verkkarit tilalle!

Eläessään Mannerheim asui Kaivopuistossa vuokraamassaan talossa, ja kuvassa näkyy tämä kyseinen talo, sekä sen eteen pysäköity Mannerheimin auto. Hän sai eläessään lahjaksi niitä useita. Nykyisin rakennus on elävänä museona, ja ainakaan se ei ylvästele ja prameile kalustollaan. Sellainen sotilaan asunto. Tällaisia huviloita oli näillä paikoin ennenvanhaan kymmenittäin, mutta niistä vain kaksi on säästetty näihin päiviin saakka. Jos grynderit olisvat saaneet päättää, olisi Kaivopuisto rakennettu täyteen vuokrakasarmeja, ja tätäkään taloa ei olisi säästetty.

Tässä kuvassa näkyy Vanha Ylioppilastalo. Sen alakerrassa sijaitsee kenties vieläkin kellariravintola, joka jo ylioppilastalon valloituksen aikoihin joutui homojen ja lesbojen valloituksen kohteeksi. Kapakan nykytilannetta en kuitenkaan tunne. Aikanaan eräs kaverini kävi kapakassa toisen kaverinsa kanssa, ja he menivät baaritiskille, jolloin siellä lojuskellut homo hiipi oitis tiskille ja uteli: Ai, sä taidat olla uusi täällä banaanihyllyssä? Tämä juttu nauratti minua aikanaan suuresti, ja taitaa se naurattaa vieläkin. Kuvassa näkyvä, Limousinen -tapainen pitkä auto saattaa hyvinkin olla matkalla kellariravintolaan, täynnä iloisesti nauravia homoja, jotka laulavat iänikuista hopsaliallallaataan. Peri ruotsinsuomalaiseen tapaan.

Kuvassa näkyy YLE:n televisiokeskus Pasilassa, eli entisessä Fredriksbergissä. Että Ukkopekka uhuu vain kaikille tasapuolisesti. Tästä se alkaa se muu Suomi. Ohjelmat ovat tasaisesti huonontuneet, ja kadottaneet sisältönsä. Toisaalta televisiot ovat kallistuneet, ja maksavat nykyään paljon rahaa. On suorastaan käsittämätöntä, että rahaa on hassattu tällaisiin pytinkeihin, ja kalliiseen, valtakunnalliseen jakeluverkkoon, ja ainut minkä ihmiset ovat saaneet, ovat ohjelmat, joissa joku laittaa hernesoppaa, tai tuunaa jostakin vanhasta, haisevasta röijystä esiintymisasua jollekin Kalle Kiiskiselle.

Nokka oli aikaisemmin vankila, mutta nykyään siellä sijaitsee hotelli. Paikka tulee mieleen Remun jutusteluista. Hän kun kertoi aikanaan, että hänen veljensä oli joutunut ensimmäistä kertaa Nokalle – ikäänkuin kaikki ihmiset kävisivät siellä jossakin elämänsä vaiheessa jonkinlaisella pakollisella rippikoululeirillä. No, ehkä Remun silloisissa piireissä Nokalla käynti kuului asiaan, ja siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Pitkäsilta näyttää kuvassa aika lyhyeltä, mutta se johtuu tietenkin siitä, että Google Street View -kuvausauton kamera oli laajakulma. Nythän on paljonkin keskusteltu näistä kuvausauton kuvista, ja erityisesti kuvasta, jossa joku oli alastomana onanoimassa omalla takapihallaan. Mitä pahaa siinäkään nyt on. Pissavathan nämä niin sanotut pissiksetkin porttikongeihin, ja aikanaan puhelinkioskit olivat yleisiä vessoja. Kongeihin kuseskelu on osa suomalaista kansanluonnetta. Siinä ilmenee meidän suuruutemme, ja siinä me olemme omillamme. Kapinan aikoihin juuri Pitkääsiltaa myöten marssi antautuva punikkijoukko kuolemaan ja leireille, kuka nyt minnekin. Siltaan oli osunut lisäksi pari tykinammusta.

Kuvassa näkyy Sinistä kuuta vastapäätä sijaitseva huoltoasema, ja etualalla oleva talo on todennäköisesti juuri se talo, jossa elokuvateatteri aikanaan sijaitsi. Itse en ole koskaan käynyt elokuvateatterissa sisällä, mutta kuvien perusteella se on funkkistyyppinen paikka, ja on sääli, että sitä ei enä ole.

Todennäköisesti juuri tuossa talossa sijaitsi tämä mainittu elokuvateatteri Sininen kuu. Aikanaan näillä seuduin Helsinkiä oli erityisen runsaasti elokuvateattereita, josta suurin osa on nykyään lakkautettu. Eivät toimi enää. On huvittavaa, että julkisessa mediassa elokuvista puhutaan varsin paljon, mutta teattereita on jäljellä enää vain murto-osa aiempaan verrattuna. Nykyisin vaaditaan 3d -elokuvia, kun ennen riittivät pelkät nonstopit.

Tästä se alkaa, se Sörnäinen, eli Sörkka. Ihan samanlaisia taloja täällä on kuin muuallakin Helsingissä. Kun ottaa huomioon sen, että Helsinki on oikeastaan maailman perspektiivissä vain pikkukaupunki, niin paljon sitä on tännekin tungettu ihmisiä. Joka paikassa niitä saatanoita pyörii. Sörkassa oli ennenvanhaan sakilaisia, ja se oli oikeastaan työväenkaupunginosa, jossa saattoi tavata apaaseja, jotka olivat apinoineet vaatemuotiaan aina Pariisista saakka.

Kuvassa näkyy Stadion, jossa on monasti ollut suurta urheilujuhlan tuntua. Ei tosin minulla, koska en ole koskaan pitänyt urheilusta. Hikistä hommaa, hikistä hommaa, ja mä en millään diggaa hikee, niinkuin ei Hektoorikaan. Riipii, riipii, vaikka tulisikin sitten lopulta ikkunasta.

Tjuomari Njurmio varttui tässä talossa nuorukaiseksi, ja kävi todennäköisesti kadun vastakkaisella puolella sijaitsevan teollisuuskiinteistön alakerrassa treenaamassa, kun sen fatsi oli siellä isännöitsijänä. Tämäkin talo on aika iso, ja sen täytyykin olla sellainen, jotta se kykenisi synnyttämään rokkareita. Kerran muuan kaverini Mikkelistä kertoi nähneensä Njurmion junassa matkalla johonkin, ja koko matkan aikana Njurmio ei sanonut sanaakaan naisystävälleen. Ostin aikanaan itselleni jopa Njurmion levynkin, jossa oli se Aavaa preeriaa. Levyn sisältö liippasi läheltä tuonaikuista työtäni sosiaalivirastossa, ja juoppojen asiainhoitajana. Tapasin siis ihan oikeasti niitä, jotka seisoivat sateessa asemalla, ja joilla oli pitkä matka kotiin, tai niitä, jotka odottelivat mestaria, joka toisi kottisalkun parakkiin. Täytyy tosin sanoa, että tuolloinen käsitykseni laitapuolen kulkijoista oli sangen romantisoitu, mutta olen aina kuitenkin ollut heikompien puolella.

Tällaisen talon yläkerrassa Kirka vietti lapsuutensa, sekä koko lahjakas sisarusparvi. Häenstä on kirjoitettu niin paljon etten siihen tässä enää puutu. Sanon sen kuitenkin, että Kirka tunnettiin koko Suomessa siitä, että hän oli teeskentelemätön ja luontaisesti lähes kaikkien kaveri. Minkäänlaisia tähdenelkeitä hänellä ei ollut, vaikka olisi ollut ihan syytäkin. Hän on laulanut levylle lähes kaikenlaista musiikkia, ja onneksi hänelle on osunut muutamia hittejäkin. Itse en tosin ehtinyt nähdä häntä missään esiintymässä, ja levyjäkään minulla ei ole, mutta olen koonnut muutaman ämppärin kokoelman, koska kyllä häntä kehtaa kuunnella, ja tuskinpa ihan kohta toista samanlaista enää saammekaan. Aikakausi on ihan toinen, ja kansallisten sankareiden aika on ohi.

Täällä se siten on, se Hirvimäen pökäleveistos. On päätynyt sekin tavallaan takapihalle, ja tuskinpa sitä monikaan tuosta edes löytää. Helsingissä näitä veistoksia riittää, ja aina niitä tuodaan sinne lisää. Näin tämän taiteilija Hirvimäen useinkin jyväskyläläisissä ravintoloissa juopottelemassa, ja aina sellaisten ihmisten seurassa, joilla oli valtaa. Näin yhdistyi huvi hyötyyn, ja uskonkin, että menestyäkseen taiteilija joutuu myymään sieluaan melkein kaikille halukkaille, ja erityisesti niille, jotka pystyvät availemaan taidemaailman ovia, ja auttavat tunnettavuuden edistymistä. Hirvimäellä on tuossa pihassa lojuvan teoksen kaltainen pystypökäleveistos Jyväskylän torilla, jossa kaupungissa taitelija oli takavuosina jonkinlainen pikkumonadi.

Kuvassa näkyy nykyisiä Eikan pumppulaisia, ja Eikan patsas. Varmaankin kyseinen pumppu hajoitettiin aikanaan todennäköisesti siksi, että joukko häiritsi Kämpissä kävijöitä, ja haluttiin jonnekin näkymättömiin. Kuvassa oleva mustavalkoinen pikkukuva on otettu niihin aikoihin kun Pumppu oli vielä tuoreessa muistissa, ja näkyypä siinä Eikan patsaskin porttigongista käsin kuvattuna. Talvi on kuitenkin karkottanut pois senkin yhden kundin, joka soitteli kitaraa, ja joka jalalla tahtia löi. Pumpun toiminnasta tehdyt televisio-ohjelmat johtivat aikanaan siihen, että kaivatut nuorisotilat löytyivät, ja filmitaltiointien mukaan siellä harjoittelivat esimerkiksin Remu ja Kirka. Tilat otettiin kuitenkin pois, kun tiloissa tapahtui jokin rikos. Eihän me, mutta kun ne muut. Nykyiset pumppulaiset ovat, sanoisinko, paljon kansainvälisempiä kuin ennen muinoin, jonka näkee jo penkillä istuskelijoista.