Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 4th March in 2011
Suomessa tunnetuin Jambalaya -laulun käännös lienee se kaikille tuttu kapakki – ja merimiesversio, jossa hakataan niitä kipeitä ranteita, ja kuolataan kapakkitanssijan villin liikehdinnän perään. Jambalaya on oikeastaan ruokaa, jota kuvaa ylläolevassa kuvassa komeileva ruoka-annos, mutta koska tällä ruualla on myös seksuaalinen merkitys, on sen tiimoille sorvattu kaikenlaista muutakin oheistuotetta, kuten biisintynkää ja jopa elämäntapaa syvässä etelässä. Laulua on esitetty kotosuomen lisäksi myös ranskaksi ja englanniksi, ja sadoilla muillakin tunnetuilla bantukielillä. Suomalaisessa käännösväännöksessä kuvataan täysin virheellisesti kapakkalaulajaa, villikissaa, jota himokkaat merimiehet muka tuijottavat, ja hakkaavat samalla käsiään nilelle. Tästä syystä tarjoan laulusta kolme eri versiota, jossa yhdessä keskitytään Tahti-nimiseen koiraan, ja siihen, kuinka merimiehet hakkaavat tätä kipein rantein, sillä sanotaanhan suomalaislaulussa että merimiehet hakkaa tahtia kipein rantein. Tämä väännökseni perustuu Valittujen Palojen tarinaan amerikkalaisista merijalkaväen sotilaista, joilla oli maskottinaan koira, jota he kutsuivat Oikeaksi riesaksi. Kun tuo kyseinen lemmikkikoira kerran joutui oman porukkansa kanssa merimieskapakkaan, ja vieraat sotilaat löivät sitä, nousivat koiraa maskottinaan pitävät merimiehet ylös tuoleistaan nyrkit pystyssä, ja huusivat: Uskaltakaapas lyödä Riesaa! Ja joukkotappeluhan siitä sitten tietenkin tuli. Toinen tekemäni versio on taas niin sanottu Loud Voice-versio, jossa olen tavoitellut moniäänisyyttä, ja hieman enemmän tuollaista Cajun-tyyppistä tunnelmaa, sillä onhan laulu syntynyt alunperin USA:n eteläosien rämealueilla, ranskalaisperäisen asujaimiston kansanmusiikkina. Kolmas versio on sitten Kana-riisikeittoversio, jossa on kyseessä eräänlainen laulun perusversio. Kuten me kaikki tiedämme, alkuperäisissä englantilaisissa sanoissa ei puhuta mitään kapakasta, tai edes mainita merimiehiä, vaan puhutaan Joe – nimisestä pojasta, joka on syntynyt sotalaivan tykkikannella, aikansa yleisten naisten orpanapoikana, joka ei tunne sen enempää isäänsä kuin äitiäänkään.
Mitä taas mieltymykseeni tämäntapaiseen Cajun -musiikkiin tulee, niin näin tässä jo pidempiä aikoja sitten televisiossa musiikkiohjelman, jossa hankasalmelainen Werner Bros. -yhtye soitti vanhempaa musiikkia yhdessä Pirkko Mannolan kanssa. Musiikki oli varsin menevää, ja sitä soitettiin akustisesti ja livenä. Miellyin jo silloin suuresti tähän musiikinlajiin, ja ajattelin joskus tekeväni itsekin samantyyppisiä sovituksia joihinkin biiseihin. Minulla ei tosin ole narubassoa, eikä muitakaan 50-luvun suosikkisoittimia, mutta akustinen kitarahan minulla on, ja taito käsitellä midi -tiedostoja. Niiden kohdalla voisi puhua jonkinlaisesta, alkeellisesta, biisien sovittamisesta, koska mm. instrumentit voidaan valita, ja äänikuvaa muuttaa, kuten myös instrumenttien keskinäisiä voimakkuussuhteita. Tuloksena on jo tässä vaiheessa kokonaan uusi biisi, jonka lisätyt lauluosuudet tekevät omaksi taideteoksekseen. Paljon käytetty termi resampling on tässä kohden väärä, koska ei ole olemassakaan mitään sampleja, joita muokata. Midi -tiedosto on näet vain nuotinnosmääritys, joka voidaan haluttaessa tulostaa nuotteina, ja numeraalisina määrityksinä. Tietenkin joku on joskus senkin tehnyt, ja valinnut siihen tietyt, yleiset soittimet, jotka kuuluvat esimerkiksi joidenkin äänikorttien valikoimaan, ja jotka toistuvat halutulla tavalla myöskin äänikorteilla, joissa ei ole tukea midi -äänille. Paljastettakoon tässä, että se midi -tiedosto, jota olen tässä itse käyttänyt, on peräisin teksasilaisen Don Carrollin koskettimistolta, jonka kuvan näet alla. Donin biisin tempo oli paljon nopeampi kuin mitä olen itse tässä käyttänyt, ja instrumentitkaan eivät ole samat. Jos nyt rientäisitte esiskelemään sitä alkuperäistä midiä, voisin varoittaa teitä sikäli, että siitä on tehty todennäköisesti jo satoja erilaisia muunnoksia, ja käytettyjä soittimia on vaihdeltu, ja saatu biisi kuulostamaan kokonaan erilaiselta. Asialla ovat olleet siis ne, jotka tämän osaavat. Netti on täynnä pilattuja midejä, ja hyvällä onnella voitte löytää alkuperäisen jostakin netissä tarjolla olevista midi -kirjastosta. Olen kuitenkin liittänyt Donin kuvan alle kahden sivun nuotinnoksen hänen versiostaan, jotta voitte vakuuttua ainakin siitä, että minä olen sellaisen löytänyt. Jambalaya – biisistä on nimittäin tarjolla monenlaisia versioita, ja kaikki niistä eivät yllä lähellekään Don Carrollin midin tasoa. Koko nuotinnosta en sentään liitä mukaan, sillä jotakin teidän täytyy selvittää ihan itse, ja keksiä keinot siihen. Minä olen käyttänyt ilmaisia, linuxissa tarjolla olevia välineitä.
Jokin erityinen midi -tiedosto kuulostaa paljon paremmalta jos käytettävissä on laadukkaat soundfontit, eli jokainen ääni toistetaan esimerkiksi aidolla soittimella, tai tietyllä tavoin syntesoituna. Tällaisia laitteita ei tavallisella kuluttajalla ole, ja siksi samainen midi kuulostaakin hänellä pelkältä piipitykseltä. Laadukkaiden soundfonttien avulla toistettu midi on tavallaan soundfonttien tekijöiden ansiota, ja hekin voisivat hyvinkin vaatia tekijänoikeuskorvauksia – aina kun biisejä soitetaan heidän fonttivalikoimaansa käyttäen. Nykyisin midejä käytetään paljon puhelimissa soittoääninä, ja niissä kulee vain noita piipitysversioita, vaikka samat midit voisivat toistua paljon muhkeampina oikealla tavalla soundfontitettuina. Kummassakohan tapauksessa kyse on tekijänoikeusrikoksesta? Kysyn vaan. Tietenkin joku laulu voi olla jonkun tietyn henkilön säveltämä, mutta ainakin tässä tapauksessa kyse on kansanlaulusta, ja uudempien versioiden kohdalla voi puhua pelkästään sovituksista, tai tempon muuttamisesta sun muista. Mutta asiaan. On eri mukavaa laulaa itsensä kanssa stemmassa, ja vain tällä tavoin voi saada kuoro-osuuksiin sun muihin juuri se ainutlaatunen läsnäolevuuden ja stemmalaulannan läheissävy, jota ei voi saada aikaan millään muulla tavalla. Kyllähän kitarastakin jonkinlaista köyhän miehen bassoa löytyy, ainakin pula-ajan atleetin tarpeisiin. No niin. Hankasalmella on järjestetty vuosittain Kihvelimusiikin festivaali, ja sinne ovat löytäneet tiendä mm. Lasse Liemola, Pirkko Mannola, ja mainittu Verner Bros. Jos haluat tutustua lähemmin tähän Kihveli soikoon -musiikkifestivaalin saloihin, klikkaa tästä. Itse en ole kyseisellä paikkakunnalla koskaan käynyt ainakaan musiikillisessa mielessä, mutta ole asunut siellä jossakin vaiheessa parisen kuukautta jonkinsortin entisessä terveystalossa, ja olen ollut siellä töissäkin jonkin aikaa. Mutta takaisin minun tulkintaani Kana-riisikeitto -biisistä. Olen tehnyt tässä tarjolla olevan version 4.1.2008, ja äänitysprosessi kesti noin puolisen tuntia – eli kaikki tapahtui sananmukaisesti lennossa, koska muutoin on erittäin hankalaa tavoittaa elävä tunnelma. Erityisesti kannattaa tässä mainita se, että äänenkäsittely on tehty alusta loppuun saakka kokonaan linux -käyttöjärjestelmässä BLAG 80000 -distribuutiota käyttäen. No, jollei olla niin tarkkoja, niin olen hieman viimeistellyt tätä uudessa HP -tietokoneessa. Sana jambalaya tarkoittaa tietynlaista, maustettua kana-riisiruokaa, ja sitä ei voi verrata esimerkiksi perunaan ja kastikkeeseen, jota Suomessa asuva vanhempi väestö syö vieläkin. Täällä kasviksina käytetään korkeintaan suolakurkkua, kuten Parasjalkainen laivanvarustaja. Mitenkä nämä meikämannet olisivat tottuneet eksoottisiin makuihin, ja ruuan maisteluun, joka on eräs ihmisen erityispiirteistä. Ihminen on ainoa säännöllisesti ruokaa laittava eläin, vaikka muutkin eläimet valmistelevat ruokaansa monin tavoin. Esimerkiksi kissa nau'uttaa hiirtä jotta siitä tulisi mureampi. On tosin todettava, että varsinkin eteläisissä maissa mausteilla on peitelty pilaantuneen ruuan makua. Mikään ei haise yhtä tyrmäävälle kuin välimerenmaiden lihatori. Esimerkiksi jonkin juuston väri voi johtua runsaista punkkien ulosteista ja muista jätöksistä, ja tiedetään, että monien parmakinkkujen annetaan tekeytyä kuukausitolkulla ennenkuin ne syödään. Toisaalla taas ostereita syödään elävältään. Oikein kateeksi käy koira, joka vain hotkaisee ruokansa sitä mitenkään maistelematta, jos on hyväksynyt siitä nenänsä antaman todistuksen, ja pelkistetyimmillään ihmiset ovat samanlaisia. Monille olisi aivan sama jos he söisivät päivittäin puhdasta selluloosaa. Nuorista ei ole polvi Suomessa paljoakaan parantunut, sillä he syövät konemaisesti leuoillaan jauhaen suolaisia sipsejä ja macdonaldsin jäteruokaa. Syömisessä on tärkeintä sen nopeus, eikä pitkäkestoinen ruualla mässyttely. Tuntikausia kestävät päivälliset ovat Suomessa outo näky, ja jatkuvaa syömistä näkee vain häissä ja hautajaisissa. On totta, että molemmat kuvatunkaltaiset kansalliset ruokavaliomme johtavat enenaikaiseen kuolemaan, ja jäteruuan ja sipsien tolkuton huhmiminen varmasti myös tuntuvaan ylipainoon. Vaan eihän noissa nykynulikoissa nyt mikään hyvä häviä, vaikka nuorina kuolisivatkin. Mutta asiaan. Jambalaya -laulua on laulettu jo kauan Yhdysvaltain eteläosissa, ranskalaisella Cajun -seudulla, ja se tunnettiin siellä eräässä vaiheessa nimellä Grand Texas, jonka melodian Hank Williams Sr. sittemmin härskisti kopioivat, ja Hank sanoitti uudelleen omiin tarpeisiinsa, ja paremmin sopivaksi amerikkalaiselle, tekohurskaalle yleisölle. Kyseessä on siis traditionaalinen, amerikanfransmannien epävirallinen kansallislaulu. Koska Suomessa aiemmin käytetyt sanat ovat niin metikössä kuin olla voi (jos ajattelee laulun alkuperäisiä lyriikoita), päätin kirjoittaa Kana-riisikeitto -versiooni kokonaan uudet tilalle. Sanottaminen on aina hankalaa, ja tässä tapauksessa erityisesti siksi, että sanotuksen täytyy seurata laulun nopeahkoa tempoa, ja samalla istua melodiaan kuin täi. Suomenkielen sanat ovat yksinkertaisesti liian pitkiä tällaisiin lauluihin, ja onhan noita muitakin huomioitavia juttuja, toki. Aina on. Englantilaisessa alkuperäistekstissä käytetään erikoisempia ilmaisuja, joiden salat eivät selviä pelkällä kouluenglannilla, kuten son of a gun, jolla tarkoitetaan sellaista ihmistä, joka on syntynyt purjelaivojen aikakautena laivan tykkikannella, jossa laivojen miehistö ennenvanhaan nukkui, ja vietti, kirjavine naisseuralaisineen, vähiä vapaa-aikojaan. Tykkikannella synnytettiin myös sillointällöin, kuten tässä laulussa kuvattu monneja kalastava, köyhä Joe poika. Piroque taas on yhdestä rungosta koverrettu ruuhi, jolla Joe souteli alavirtaan tapaamaan tyttöään. Tässä kuvataan samaista seutua, jonne hurrikaani iski vuonna 2005 oikein voimalla, ja laulu kuvaa myös sikäläistä, varsin monikansallista väestöä. He eivät ole rikkaita, ja osa heistä elää vieläkin rämeellä kuka nyt mitäkin tehden, ja on siellä elänyt aikanaan intiaanejakin, joilta taas on peräisin sana bayou, joka tarkoittaa heidän kielessään pienen joen sivuhaaraa. Sieltä tämä Joe souteli tapaamaan Yvonneaan, joka on varsin ranskalaisperäinen tytönnimi. Näillä eväillä: nauttikaa tai sitten ei.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
HP a6210.sc, OpenSuse 11.2, SB Audicy Player, and Audacity