Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A
41
70700 Kuopio
Finland
Updated on the 9th Dec in 2006
Kahveri oli aikanaan tunnettu mikkeliläinen ilonpitopaikka siinä aivan torin vieressä, ja siellä järjestettiin jopa konserttejakin. Kerrankin siellä oli tämä Juissi Leskinenkin esiintymässä, mutta minä en ollut tuossa esiintymistilaisuudessa. Näin tosin Juissin seuraavana päivänä porukoineen entisessä Puistobaarissa. Isoja miehiä kaikki. Mutta asiaan. Kuvassa näet poikajoukon, joka todennäköisesti lorvaili mainitun paikan edustalla, ja virnuili ivallisesti ohikulkijoille. Mahdollisesti he tekivät myös kaikenlaista ilkivaltaa, mutta toisinaan sattui yllätyksiäkin, kuten tapauksessa, jossa he olivat tunkeutumassa painija-runoilija Pertti Ukkosen autoon, ja tämä vei kiinni saamansa juipit poliisilaitokselle. Eräällä oli tapana väännellä lyhtypylväitä vinoon, koska oli ihan pakko. Eräs taas joutui tappeluihin, koska hän, muka, raivostuessaan näki punaista, ja sitten häntä ei pidätellyt mikään. Punaisen näkeminen vapautti tämän nuoren psykopaatin kaikesta vastuusta, ja niinpä satunnainen vastaantulija sai turpiinsa koska sattui kävelemään vastaan, ja näytti ihan Jone Nikulalta. Kun sitten myöhemmin sattui, että Imatralla muuan opettajapariskunnan poika tappoi ikäisensä nuoren tytön maantienojaan, ja sanoi syyksi sen, että satoi, paleli ja harmitti, en ihmetellyt enää mitään. Itse en koskaan Kahverissa istunut, koska se oli varsinaisesti nuorison suosima juottola. Kävin siellä kerran aivan pikimmiltään, ja jo silloin paikka näytti aika rapistuneelta. Kun etsiskelin tässä päivänä muutamana netistä tietoja tuonnimisestä paikasta, en löytänyt mitään, mikä merkisee tietenkin sitä, ettei paikkaa ole enää olemassakaan. Paikka sinällään ei, tietenkään, merkitse minulle mitään – niinkuin ei koko Mikkelin kaupunkikaan, sillä ainoat mieluisat muistoni siellä liittyivät Päämaja -pubiin, jossa tuli juotua olutta, ja pelailtua samalla biljardia. Satunnaisesti siellä järjestettiin myös konsertteja (MELMU), ja ainakin muistan itse nähneeni siellä hoilaamassa Mikko Alatalon, M.A. Nummisen, Piirpauke -yhtyeen ja Maaritin. Erityisesti Alatalo jäi mieleeni siitä, että silmämme olivat täsmälleen samalla korkeudella, hänen jakaessaan laulujen sanoja, vaikka minä istuin, ja olin kyyryssä asennossa muutoinkin. En kuitenkaan laitamyötäisessä - vielä. Mainittua pubia ei ole enää olemassakaan, tai jos onkin, se sijaitsee kokonaan eri paikassa kuin ennen, ja on siten atmosfääriltäänkin vallan toisenlainen. Aikakin on jo toinen. Mutta eipä ole enää Karjaporttiakaan, teurastamoa, jossa olin harjoittelijana yli vuoden, tai Moison sairaalaa, jossa myös mielisairaanhoitajaharjoittelin, tai Lämpölaitosta, jossa työskentelin silloin siellä sijainneessa sosiaalivirastossa. Meidän linnat on näet myyty pois. Jälkiäni ei siis enää voi seurata, ja tapahtumia rekonstruoida, tai tehdä (ainakaan kyseiseen kaupunkiin) nimeäni kantavia museoita, koska mitään museoitavaa ei enää ole. Lähdettyäni Mikkelistä muuan alunperin joutsenonais-lappeenrantalainen toimittajanplanttu, nimeltääm Esa Rieskjärvi, teki radioon minusta haastattelun, jossa lauloin muutamia laulujakin, ja niiden joukossa oli tuo Poikajoukko seisoi Kahverin kulmalla. Sanoitin ja sävelsin sen, luonnollisesti, siltä istumalta nauhoitustilaisuudessa. Laulussa ei ole varsinaista sanomaa, mutta siinä kerrotaan kuinka pojat seisoskelivat Kahverin kulmalla, ja äkkiä eräs heistä sanoi kovalla äänellä: pieru – jolloin kaikki räjähtivät raikuvaan nauruun. Minusta juttu oli tuolloin hauska, koska ideanahan oli se, että tämänlajiset pojat ovat aivan erilaisia, ja eivät naureskele ainakaan pieruille. Hauska tuo laulu on vielä nytkin, vaikka sille onkin jo kertynyt ikää. Minunkin pitäisi olla kaikin mokomin paljon pönäkämpi yhteiskunnan tukipylväs, mutta kun en ole. Myöhemmin Esa Rieskjärvi muutti toimittajaksi Jyväskylään, ja muistan kuinka kuulin hänen ääntään useinkin radiossa, hänen asuttuaan Jyväskylässä muutamia viikkoja. Hän käytti sujuvasti ilmaisua: me keskisuomalaiset. Mikä helvetin keskisuomalainen hän kuvitteli olevansa, sillä minä olin asunut siellä jo vuosia, enkä tuntenut itseäni kovinkaan keskisuomalaiseksi – enkä muuten tunne vieläkään. Eikä ole enää tarpeenkaan tuntea, koska en asu enää siellä. Esalla oli aivan oma, koohottava tapansa tehdä haastatteluja, sillä hän ei oikein koskaan oppinut käyttämään sivistyssanoja sun muita, koska hänellä ei ollut minkäänlaista kielitaitoa, ja peuskoulutuskin oli mitä nyt oli. Hänen tuolloista haastattelutekniikkaansa voisi luonnehtia hyökkääväksi. Kerrankin hän teki haastattelua eräästä onnettomasta sikojenkasvattajasta, ja aloitti: Mitä – porsaskarsinat ammottavat tyhjyyttään! Varmaankin ammottivatkin, mutta ei tuollaisia pitäsi heitellä miehelle, jota uhkaa konkurssi, ja kaikki on niin päin persettä kuin olla vain voi. No, nykyisinhän Esa on peräti jonkinsortin lisensiaatti, joten mitäpä noista menneistä. Voi vain sanoa, että kaikenlaista sitä menee täydestä noin nykyaikana. Koska minulla ei enää ole laulusta minkäänlaista nauhoitusta, päätin tehdä uuden, joka muistuttaisi kuitenkin alkuperäistä mahdollisimman paljon. Kaikessa kömpelyydessäänkin.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
800 MHz Duron, Windows XP, CoolEdit Pro 2.0, Fedora Core 5, SB Audicy Player, and Audacity