Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon Serverimaailma etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' Serverimaailma homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Koiramme ja kissamme sivulle Click here to return back to the Koiramme ja kissamme page

Kalle-kissa

Kallea ei enää ole. Hän lienee siellä minne kissat lopulta joutuvat. Kissojenvihaajien lopullinen sijoituspaikka taas on kokonaan muualla, kuten asiaan kuuluukin. He joutuvat leijonien paratiisiin, lähinnä niiden ruokalistalle – ja heidät syödään siellä yhä uudelleen ja uudelleen. Iltapäivän kuluessa he itävät, ja kasvavat maasta kuin sienet. Viimeistään puoleltapäivin heidän suunsa avataan, ja heidän avonaiseen suuhunsa kurkistetaan taskulamppua käyttäen – amerikkalaiseen tapaan, tai sitten leijonien paratiisiin hyökätään, ja ammutaan kaikilla piipuilla, ja huudetaan: saimme hänet! Näin he muistavat kaikki pahat tekonsa kissoja kohtaan. Yöllä he jo pelkäävät kuollakseen, ja lopulta leijonat sitten heidät löytävät - hyvässä lihassa. Leijonien ateria ei suinkaan ole kaamea, vaan murea ja hyvänmakuinen. Näin toteutuu kosminen oikeus: jos teet pahaa yhdellekään näistä pienimmistä, niin heidät kasvatetaan suuriksi, mutta sinua ei - ja kuinkas sitten suu pannaan. Olen monasti miettinyt kissojenvihaajien motiiveja, ja päätynyt aina pienisieluisuuteen ja matalaotsaisuuteen. Nämä ovat ihmisiä jotka kostavat aina muille omia epäonnistumisiaan. Onneksi Kalle ei joutunut tällaisten uhriksi, mutta liian moni on kokenut saman kohtalon. Kalle eli 17-vuotiaaksi, mikä on sangen kunnianarvoisa ikä kenelle tahansa kissalle.

Kalle-kissa Vilin kanssa Jouluaattona

Kalle ja Vili (springerspanieli) olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kävivät yhdessä jopa metsälenkillä. Tässä kuvassa veljekset istuvat eräänä Jouluaattona katselemassa ulos ikkunasta hämärtyvään iltaan. Kai se pukkikin sieltä vielä tulee. No, tietenkään pukkia ei tule, koska pukkia ei ole olemassakaan, eikä liioin tonttuja, tai muutakaan väkeä Korvatunturilta. Ne ovat kaikki aikuisten ihmisten lapsille syöttämää harhaa, mutta silti joululahjoja annetaan, ja joulukuusia viritellään, ja käydään jopa haudoilla, vaikka kuolleet ovatkin kuolleita, ja mitään taivastakaan ei liene olemassa. Niinkin uskotaan. Kuka sitten tietää, mitä Kallen ja Vilin mielessä on milloinkin liikkunut. Jos kysytään, ymmärtävätkö ne Joulun merkityksen, vastaan, etten minä ainakaan ymmärrä sitä. Minulle se on vain lisääntyvän hurskastelun ja tekopyhyyden aikaa, jolloin koetetaan vaihteeksi käyttäytyä ihmisiksi. Annetaan lahjoja kaikenlaisille ketaleille, ja juopoille pojille kärrätään joulusyötävää. Silti aika monet meistä viettänevät joulunajan ankarasti juopotellen, ja pilaavat juhlatunnelman tuhansilta, joille Joulu jää merkitsemään sitä kirottua päivää, kun täytyy lähteä taas turvakotiin, tai Elsa-tädin luo naapuriin. Joka tapauksessa: kuva on varsin idyllinen, vaikkei sitä sellaiseksi kuvanottohetkellä oltu tarkoitettukaan, ja kuva lienee myös hieman vinossa, mutta mikäpä ei olisi. Ainahan asiat retkottavat johonkin suuntaan, eikä mikään tunnu olevan vaaterissa. Ei pidä viilata pilkkuja sentään joka asiassa.

Kalle-kissa luontotelevision lumoissa

Varsinkin nuorempana Kalle tapasi seurata televison luonto-ohjelmia, kuten tässäkin kuvassa, jossa Kalle seuraa herkeämättä linnun lentoa. Tämä vain niille, jotka uskottelevat ihmisille, etteivät eläimet näe televisiokuvaa, tai kykenisi sitä hahmottamaan. Aikanaan kuulin muutaman Jeven kertovat tanskadoggista, lapsuuskotinsa lemmikkikoirasta, joka katseli säännöllisesti televisiota sohvalla maaten, ja todistetusti myös näki sieltä jotakin. Ihmisillä on runsaasti tämänkaltaisia havaintoja, vaikka alan tiedemiehet väittävätkin, että kissojen aivokapasiteetti ei tähän riittäisi, tai että niiden näköhavanto olisi sellainen, etteivät ne televisioon liikkuvasta kuvasta käsittäisi mitään. Tiedemiehet ovat melkein aina, jo metodisesti ottaenkin, väärässä, sillä uudet tutkimustulokset osoittavat vääjäämättömästi aina vanhat totuudet vääriksi. Ajatelkaapa vaikkapa aspiriinia, jota erääseen aikaan pidettiin lähes myrkkynä, joka ei olisi koskaan läpäissyt lääkeaineille rakennettuja valintakriteerejä, mutta jota käytetään nyt yleisesti verisuonisairauksien hoidossa veritulppia estämään. Aivojen rakennetta selitettiin pitkään tiukkaa toimintojen lokalisaatioteoriaa painottaen, kunnes tutkittiin sellaisten henkilöiden aivoja, joilla oli joku vakava aivovamma, tai vesipää, ja joilla aivojen toiminnallinen rakenne oli kokonaan erilainen, ja joilla eri asioita kontrolloivat keskukset sijaitsivatkin kokonaan muualla kuin niin sanotuilla normaaleilla ihmisillä. Kalle-kissankin veriarvot ovat aina olleet sellaiset, että kissaa voitaisiin pitää sairaana, ja saahan se erikoisruokavaliota, mutta kenties juuri tämän kissan kohdalla mainitut, mitatut arvot ovatkin normaaliuden rajoissa. Onhan se ehtinyt yli kuudentoista vuoden kunnianarvoisaan ikään, ja saa jo siis katsoa lapsilta kiellettyjä elokuviakin. Kaikki muut se kissaystävistä ovat jo kuolleet, kuten niin notkea ja kaunis Musti, naapurin musta kissa, tai Manu, joka oli norjalaisen metsäkissan ja maatiaiskissan sekoitus, ja täynnä elinvoimaa, sillä todellisuudessa kauneimpienkin mannekiinien ja valokuvamallien kasvot ovat näppyläiset ja täynnä epätasaisuuksia. Läheltä tarkasteltuna heidän ylähuulensa on, kenties, parrakas, ja vasemmassa silmäkulmassa on varsiluomi. Tissin alta löytyy mahdollisesti iso luomi, ja perskannikassa tanssii tatuoitu nainen. Kukaan ei ole täydellinen.

Kalle ja talon kissakaverukset

Kissoilla on erittäin monimutkainen sosiaalinen elämä, josta tällaiset uskottelijat eivät tiedä mitään – näin on laita ainakin tuolla maalla, jossa ne jopa käyvät toistensa luona kylässä, jos tuntevat toisensa entuudestaan. Ylläolevassa kuvassa makoilee talon tuolloinen kissaväki, eli yläritsillä, hattuhyllyllä loikoileva Manu, sekä vaatekopassa olottelevat Kalle, ja sisarensa Silvia (eli Tupu). Kaikki mut, paitsi Kalle, ovat jo kuolleet, kuka mihinkin. Talo on yli satavuotias, ja se on museokohde. Eräänä merkkinä talon iästä on katosta roikkuva, valkoiseksi maalattu tangonpätkä, jonka päässä on pyöreä silmukka. Sen läpi pujotettiin ennenvanhaan pitkä, pyöreä riuku, johon sitten pujotettin reikäleipiä. Tuolloin uuni ei vielä sijainnut tuossa paikassa, vaan se rakennettiin jälkeenpäin. Uunin lämpö on aina ollut kissoille varsin mieleistä, ja ne ovatkin oleilleet, varsinkin talvisaikaan, uunin pankolla. Kissa on kotoisin lämpöisiltä seuduilta, ja ei ole oikein sopeutunut arktiseen kylmyyteen, vaikka kykeneekin oleskelemaan lyhyitä aikoja pakkasessa. Kissoilla on jopa omat vihamiehensä, jotka syystä tai toisesta antavat inhoamalleen kissakumppanille löylyä aina kun tapaavat. Kallen korvat ovat kuitenkin vieläkin varsin eheät, vaikka, kuten sanottu, Kalle on yli kuusitoista vuotta vanha. Se kertoo siitä, ettei Kalle ole juurikaan joutunut tappeluihin toisten kissojen kanssa.

Kallen kasvokuva vuonna 2006

Kissan naama täytyy valokuvata läheltä, jotta voisi nähdä miten hienosti se on muodostunut: kaikki kissan kasvoissa olevat naamakarvat ovat nimittäin erimittaisia, ja silti ei voi nähdä minkäänlaista epätasaisuuden vaikutelmaa. Jos kissa kastuu, sen on vain märkä, ja turkin taas kuivuttua se on pian entisenlaisensa. Kissan naama näyttää sileältä pokerinaamalta, sillä petoeläimenä sillä ei ole juurikaan näkyviä kasvojenilmeitä. Sen täytyy kyetä katsomaan saaliseläintä niin, ettei tämä huomaa sen kasvoja ja silmiä, ja siksi kaikilla kissoilla on naamassaan enemmän tai vähemmän selvät naamiointijuovat, kuten silmäkulmista taaksepäin suuntautuvat selvät mustat juovat, ja silmien yläpuolella oleva kuvio. Myös kyynelkanavien seutu on aika tumma, ja tämä kaikki vain siksi, etteivät silmät erottuisi kissan naamasta niin selvästi. Kun kissa on maastossa, tämä suojavarustus tosiaan toimii, ja väijyvää kissaa onkin aika vaikea erottaa. Nenän päällä on yleensä vain lyhyttä karvaa, ja päälaella taas pidempää, ja korvissa taas erittäin lyhyttä - ja sitten ovat tietenkin nuo kissan viikset, sekä silmäkulmien yläpuolella olevat tunnustelukarvat, vai mikä niiden nimi nyt olisikaan. Kissan reviiri näyttäisi olevan aika pieni – korkeintaan pari-kolme kilometriä, ja ne liikkuvat enimmältään peltojen laidoilla, sillä metsässä vaanii kettu ja isot haukat, sekä huuhkajat. Kissa ei mielellään mene syvälle metsään, ja Kalle on koko ikänsä välttänyt metsään menoa, sillä muutaman kerran se on saanut joiltakin metsän petoeläimeltä kunnolla siipeensä – sen mahassa oli kerran esimerkiksi iso puremahaava, mutta se selvisi siitäkin koettelemuksesta valittamatta. Tässä täytyy todeta, että talon lähellä oleva metsä on ihan oikeaa, vanhanaikaista, ja yli satavuotiasta metsää, jossa vaeltelee ihan oikeasti kaikenlaisia villejä eläimiä, ja jopa iso uroskarhukin viettää siellä aikaansa ainakin marjojen kypsyttyä. Hirvistä nyt puhumattakaan. Kana -ja sinisuohaukat lentelevät taitolentojaan, varpuspöllöt vaanivat pikkulintuja, ja huuhkaja huhuilee kammottavalla äänellään ihan pihan laidassa. Huuhkajan äänen kuuleminen lähietäisyydeltä on mielenkiintoinen kokemus, jota suosittelen erityisesti kaikille rasisteille, ja muille kovakalloille. No, kaupungissa kissoja eivät tällaiset metsän vaarat uhkaa, mutta kuljeskelevat, ja ilkeät, siansilmäiset, ja haisevat ja äänekkäät lapsilaumat muodostavat näitäkin suuremman uhan, tai autoilijat, jotka koettavat ihan tarkoituksellisesti ajaa kissojen ja siilien yli. Olen ottanut tämän kuvan kesällä SonyEricsson K600i – kamerapuhelimella, ja siihen nähden kuva on aivan kelvollinen. Kuvasta näkyy selvästi Kallen naamassa oleva ruskea naamio, ja se viittaa tietenkin – selkeän tallikissaperimän lisäksi – lievään siamilaisrodun vaikutukseen. Kalle on näitä Etelä-Suomen tallikissoja, ja siten on mahdollista että se ei olisikaan aivan puhdas eurooppalainen.

Kallen multakylpy

Toisinaan kissat tekevät jotakin sellaista jota on vaikeaa ymmärtää, kuten tässä. Kyse voi, tietenkin, olla silkasta leikistä, mutta kyllä Kalle tässä selvästi myös nauttii mullan kanssa pelaamisesta. Ehkäpä se vain tuntuu mukavalta. Kevätaurinko lämmittää mukavasti, ja on mukava hieroa vatsaa pehmeässä mullassa. Kukapa tuonkaan niin tarkkaan tiennee. Kissaa pitää seurata vuosikausien ajan, jotta sen motiiveja oppisi ymmärtämään, ja sittenkin saatu oppi pätee vain tiettyyn kissaan, ei muihin. Kissalla ei näet ole samalla tavoin piintyneitä tapoja kuten esimerkiksi koiralla, joka on selvä tapaeläin. Kissa vaihtelee selvästi, ja tietoisesti mieltymyksiään, ja suosikkioleskelupaikkojaan. Se ei mielellään syö edes samaa ruokaa toistuvasti, kun taas koiralle voi syöttää vuosikausien ajan samaa, yksitoikkoista ruokaa. Kissan silmiinpistävin piirre on alituinen uteliaisuus, ja joutuessaan vähänkään oudompaan ympäristöön sen pää alkaa heti pyöriä, ja korvat heilua, kun se yrittää kartoittaa ympäristöä. Ja tästä kaikesta huolimatta se saattaa väijyä täsmälleen samassa paikassa viikkokausien ajan myyriä. Kissan elämän tämä puoli on silkkaa passiivista odottamista – että saaliseläimet juoksisivat sen suuhun. Ja usein kissa on näissä asioissa varsin oikeassa, ja saavuttaa menestystä.

Kalle muurahaiskeolla

Maalla elävän kissan elämä on ylivoimaisesti paljon jännittävämpää kuin kaupungissa elävillä serkuillaan: ne näkevät paljon sellaistakin jota eivät edes kaupungeissa elävät ihmiset harvoin pääsevät näkemään, kuten ylläolevassa kuvassa olevaa suurta muurahaispesää. Aikanaan se lienee sijainnut aukeanpuoleisella aholla, ja sen keskellä kasvaneen pienehkön metsikön laidassa, mutta sitten paikalle kasvoi vähitellen sankka kuusimetsä, ja pesä jäi puiden pimentoon. Kun sitten parina sateisena kesänä pohjavesi nousi erittäin korkealle, se tuhosi koko pesän asukkeineen talvella, koska ilmeisesti pesän kuningatar hukkui. Mutta Kalle pääsi näkemään tämänkin ihmeen – tosin turvallisesti emäntänsä olkapäällä kyyhöttäen, mutta kuitenkin.

Kalle maalaistuvan pöydällä vuonna 2006

Tässä kuvassa Kalle istuu maalaistuvan tutulla pöydällä, tuvassa, jossa se on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja sillä on onneksi tilaisuus käydä siellä erittäin usein. Valitettavasti kaikki ne kissaystävät, joihin Kalle on tutustunut elämänsä varrella, ja jotka ovat vaikuttaneet kylällä kuka mitenkin, ovat jo kuolleet, joten tuttuja hajuja ei enää pihapiiristä löydy. Lopulta kaulassa juminut kasvain koitui Kallenkin kohtaloksi. Koska Kalle oli jo 17-vuotias, ei leikkaukseen enää ryhdytty, joten kissa sai sen viimeisen piikkinsä. Ei se ihan noin helppo juttu ollut, mutta jotenkinhan se täytyy kirjoittaa. Erilaiset syöpäkasvaimet tuntuvat olevan kissoilla erittäin yleisiä, tai sitten niillä on jokin maksa – tai munuaisvaiva, mikä johtuu kissojen nykyisestä, kuivasta ruokavaliosta, ja siitä, että ruoka on vääränlaista muutoinkin. Kissojen luontaiseen ravintoon kuuluvat erilaiset hiiret ja myyrät, joita se syö aina kun niitä on tarjolla, ja nehän ovat suurimmaksi osaksi pelkkää vettä. Vaikka kissa nappaakin sillointällöin jonkun linnun, ne eivät ole sen suosikkilistalla, koska lintujen luut voivat olla kissallekin hankalia, ja ne sälöytyvät helposti. Maalla olevan, hiiriä syövän kissan ei tarvitse oikeastaan lainkaan juoda ainakaan siksi, että kuivaravinto kivistelisi sen vatsaa. Pihapiirissä pesii kymmenittäin erilaisia lintuja, ja niiden määrä ei oikeastaan lainkaan vähene, vaikka kissoja liikkuukin maisemissa. Hyvä myyrävuosi merkitsee linnuille helpotusta, ja hyvää lisääntymiskesää. Ja lopuksi: Kalle näytti ylläolevassa kuvassakin vielä erittäin nuorelta kissalta, mikä johtuu siitä, että se oli hoikka, ja sen mahakaan ei roikkunut, kuten usein vanhoilla kissoilla.