Lappeenrannan linkkariasemat In Memoriam

On the 9th Oct in 2011

Lappeenranta oli aikanaan merkittävä varuskuntakaupunki, mutta ratsuväki on lähtenyt aikapäiviä sitten. Jättivät jäljelle kuvassa seisoskelevan varusmiehen, Jarnibald Jortanderin, joka yhä odottaa autokuljetusta toiseen paikkaan, kuten tuntemattoman nuorukaiset sodan puhjetessa. Lappeenrannan varuskunta-alue on laaja, ja se oli oikeastaan pieni kaupunki ihan siinä suuremman kylän kyljessä. Useimmat upseerit asuivat siellä perheineen. Jotkut tämänpäivän rokkareista viettivät lapsuutensa siellä – kuka nyt mitenkin, kuten muuan Pave. Alue on säilynyt kohtuullisen hyvin, joten siitä saa ainakin jonkinlaisen käsityksen siitä miltä Lappeenranta näytti enenvanhaan, tai ainakin siitä, millaisia venäläisten rakennuttamat kasarmit olivat. Näitä löytyy monesta Suomen kaupungeista. Muutoin Lappeenranta on ollut erittäin etevä tuhotessaan ja piilottaessaan arkkitehtoonista menneisyyttään, vaikka eihän siitä nyt niin pitkää aikaa ole, kun koko kaupunki muodostui puutaloista, ja pikkupietarinpihoista. Kaupungissa oli vain muutama hieman isompi talo, ja, tietenkin, rakuunoiden punatiiliset kasarmit ja puutalot – ja tietenkin maaseurakunnan komea puukirkko. Tämän jutun koostamiseen kului minulta huomattavan pitkä aika, koska itselläni ei ollut Lappeenrannasta otettuja vanhoja valokuvia, ja netistäkään ei tahtonut löytyä tähän juttuun sopivia, käyttökelpoisia kuvia. On jotensakin naurettavaa kuinka joku museovirasto julkaisee kuvia, jotka on leimattu piloille, ja paljon näkee myös erilaisia vesileimoja. Tämä johtunee siitä että vieläkin monet saavat elantonsa myymällä vanhaa krääsää ja valokuvia – vaikka ne eivät ilahduta kuin niitä muutamaa jotka pantaavat niitä pöytälaatikoissaan. En ole löytänyt yhtään ainutta, täysin selkeää, ja hyvälaatuista valokuvaa siitä funkkistyylisestä linja-autoasemasta, joka sijaitsi vanhan Rietin montun paikalla. Ilmeisestikään tämä linkkariasema-jutska ei kiinnosta enää ketään, kuten ei kadotettu menneisyys muutoinkaan, mutta yritetään silti. Sinällään millään asian yleisellä kiinnostavuudella ei ole minulle itselleni suurtakaan väliä, mutta tällaiset jutskat opettavat ainakin sen, että kaupunkien visuaalista kehitystä pitäisi seurata aina tarkemmin ja paremmin, koska se minkä kaikki voivat nähdä, kuuluun myös tavallaan kaikille. On tietenkin totta, että tämän oman kirjoitelmani kaltaiset yritelmät saavat ihmiset avaamaan omat, salaiset arkistonsa, ja nettiin tulvii tuutin täydeltä linkkariasemia käsitteleviä muistelmia, mutta se taas on toinen juttu, vaikkei kukaan sanoisi yhtään mitään (ei edes se Kipling).

Lappeenranta 1930

Kuvassa näkyy Lappeenranta sellaisena kun se oli (sillä vähemmän kultaisella) 1930-luvulla. Kaikkia nykyisiä katuja ei vielä oltu rakennettu, tai edes suunniteltu, ja puutalot kököttivät vielä paikoillaan. Kuvassa taustalla näkyvät kasarmirakennukset, ja kuvan etualalla taas kaupungin keskusta kirkkoineen. Lappeenranta on kuitenkin näistä ajoista muuttunut niin voimakkaasti, että on vaikeaa löytää enää ainuttakaan vanhoista kiintopisteistä – ehkä vanhaa maaseurakunnan puukirkkoa lukuunottamatta. Tämä hävitysvimma ihmetyttää, koska mikä tahansa puutalo voidaan rakentaa niin, että se kestää jopa kaksisataa vuotta, ja huollettuna paljon kauemminkin. Kuvanottohetkestä on kulunut vain noin 80 vuotta, ja silti lähes kaikki puutalot on kaupungista jo hävitetty. Niillä olisi tänäkin päivänä vielä edessään parhaimmillaan 100 vuotta. Ajatelkaapa sitä! En minä tätä sillä puhu, että kannattaisin sokeasti jotakin puutaloidylliä, mutta näyttää vain olevan niin, että rakennusten elinikä on lyhenemässä vinhaa vauhtia, ja se on johtamassa puolestaan persoonattomuuteen ja tuttujen hahmojen katoamiseen. Varmaankin ne olisivat purkaneet myös kuvassa näkyvät puukirkon, jos olisivat vain suinkin ilenneet. Olisihan sen tontille, ja sen vieressä sijaitsevalle hautumaalle sopinut monta lasipalatsia. Uskoisin, että näemme vielä ajan jolloin kaikki vanha hävitetään, ja tilalle rakennetaan uutta, jota taas pian puretaan

Lemin idylli 1950-luvulla ja Lemi nykyään

Koska Lemi sijaitsee hyvin lähellä Lappeenrantaa, voi siitä peilata hyvin tapahtunutta kehitystä. Lemiltä lappeenrantalaiset saivat torilleen punaiset perunat, ja sieltä tulivat särän valmistusohjeet. Tiedettiin, että siellä veisattiin virsiä moniäänisesti. Näemme kuvasta, että vielä 1950-luvulla viljely oli pienimuotoista, ja hevosia käytettiin vetoeläiminä, ja risuaidat reunustivat peltoja ja kulkuväyliä. Lemin pellot näyttävät olleen kumpareisia ja kivisiä. Kuitenkin uusi aika näkyy jo esimerkiksi siinä, että asuinrakennuksessa on laudoitus ja se on maalattu. Televisioantennia ei vielä näy, sillä television tuloon on vielä aikaa Se, mikä näissä vanhoissa maatalousmaisemissa viehättää, on niihin liittyvä estetiikka, ja muodon taju – joka näyttää sittemmin kadonneen.

Tässä kuvassa näkyy Lemin nykyinen maalaismaisema Google Street View -kuvausaton tallentamana. Maisema on hieman teknisempi, ja pellot näyttävät kivettömiltä, ja risuaidat ovat kadonneet teitten vieriltä, sekä oletettavasti myös hevoset. Todennäköisesti kuvan peltoja muokataan koneilla. Maisema voisi olla sama kuin vanhassa valokuvassa, mutta ei se kuitenkaan ole, vaan kyse on siitä, että Lemillä tämänkaltaiset maisemanmuodot ovat edelleen samanlaisia kuin ennenkin. Eivät ne voi paljoakaan maan pinnanmuodoille. Tuosta kuvasta puuttuu kuitenkin elämä, ja siitä on vaikeampi päätellä, mitä mikin yksityiskohta kenellekin siinä enää merkitsee.

Vanha linja-autoasema Kirkkopuiston vieressä

Kuvassa voimme nähdä menneen ajan rakuunoita ratsuineen ja tykkeineen. Vanha linja-autoasema (tai matkatoimisto) näkyy kuvassa hyvin, ja linja-autot pysäköivät sen oikealle puolelle vierekkäin riviin. Kuvassa lienee kyseessä jonkinsortin sotilasparaati, muutta koska en ole järin kiinnostunut sotilasasioista, jätän kuvan tunnistamisen ilon niille, jotka pitävät koppalakeista ja kiiltävistä saappaista, sekä kilisevistä kannuksista. Itse asiassa Lappeenranta on muuttunut tässä kohtaa kaupunkia varsin vähän noista ajoista, vaikka matkatoimiston rakennus onkin saanut monenlaoisia krumeluureja koristeekseen. Hyvä niin.

Tässä kuvassa näemme samaisen, funkkistyylisen matkatoimiston hieman eri kulmasta. Näemme, että se on ulkoasultaan varsin pelkistetty, mutta ilmeisestikin pystyi hoitelemaan tonttinsa kunnolla. Noihin aikoihin linja-autoyhtiöt alkoivat liikennöidä laajemmin ympäri Suomea, ja autoissa kuljetettiin paljon erilaista rahtia ja pikkupaketteja. Yhtiöiden autot alkoivat tehdä matkoja ulkomaillekin. Uudet pitkänlinjan autot ja pikavuorot alkoivat olla 1960-luvun loppupuolella olla varsin mukavia matkavälineitä. 1970-luku oli linja-autoliikenteen kulta-aikaa, sillä oli vielä paljon niitä, joilla ei ollut omaa autoa. Linkkareissa näki tuolloin läpileikkauksen Suomen kansasta. Pikavuorot pysähtyivät näet vain suuremmissa kirkonkylissä, ja eivät kiertäneet aivan jokaista pikkukylää. Silti matkustamiseen tärväytyi huomattavasti aikaa, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Jos olisi käyttänyt junaa esimerkiksi Mikkeliin matkustamiseen, olisi pitänyt mennä ensin Kouvolaan, ja siitä sitten Mikkeliin menevään junaan. Linkkarilla pääsi sentään suoraan.

Kaikkein varhaisimmat muistoni linja-automatkailusta liittyvät kuvassa näkyvään linja-autojen rivistöön, ja talviseen pakokaasujen katkuun. Kuvan oikeassa laidassa näkyy maaseurakunnan kirkon kulmaa, ja voisi kuvitella, että kuva olisi napattu matkatoimiston toisesta kerroksesta. Tuosta autot lähtivät mikä minnekin, ja siihen ne toivat ihmisiä minkä mistäkin. Häkäpönttöjä autoissa ei enää ollut, mutta ne kiersivät edelleen vanhoja reittejään, vaikka niissä ei olisi ollut paljoa matkustajiakaan. Ilmeisestikin liikennettä tuettiin, jotta syrjäseutujenkin ihmiset olisivat päässeet ainakin joskus käymään kaupungissa. Autoilla matkustettaessa jokainen kirkonkylä tuli tsekattua, koska linja-autot kuljettivat niiden matkatoimistoihin myös tavaroita. Kerrankin matkustin Mikkelistä Lappeenrantaan, ja vieressä istui joku nykyään tunnettu naispuolinen iskelmälaulaja, ja toisella kertaa taas joku hieno rouva, joka muuten flirttaili kanssani koko matkan. Erään kerran taas auton takapenkillä muuan vankilakundi selitti, miten miestä pitää ottaa niskasta ja rouhaista sen päätä betoniin, jotta se ei muista mitään. Kaikenlaista näki, ja kuuli. Linja-autossa oli siis tunnelmaa.

Vanha matkatoimistorakennus on edelleen paikoillaan, mutta se on koristeltu lähes tuntemattomaksi. Ehkäpä lappeenrantalaiset haluavat tällä tavoin häivyttää kaikki merkit siitä, että tässä paikassa on joskus ollut linja-autoasema, ja siihen liittyvää ihmisvilinää. Ehkä kyse on pitkälti siitäkin, että ihmiset ovat siirtyneet omille pyörilleen, eli hankkineet oman auton (parhaa kaksikin), jolloin linjat ovat tulleet kannattamattomiksi – yksi toisensa jälkeen. On myös mahdollista, että suuret kauppaliikkeet ovat järjestäneet tavarankuljetuksen omilla kyytikonsteillaan, ja niinpä linja-autojen kuljetukset ovat vähentyneet. Linja-autoissa eivät kai matkusta enää muut kuin koululaiset ja eläkeläiset. Mitään ei kuitenkaan näytä tulleen entisen tilalle.

Uudempi linja-autoasema Rietin montussa

Lappeenrantaan haluttiin rakentaa uusi linja-autoasema, ja se pykättiin niin sanottuun Rietin monttuun, josta oli aikanaan ajettu soraa Lappeenrannan linnoitukselle. Kyseisen montun kohdalla oli puutaloalue, joka vähitellen nakerrettiin olemattomiin. Kuvanottohetkellä linja-autoasemaa ei vielä ollut olemassa, mutta se sijaitsi kuvasta oikealle, jossa siis oli tuo kuuluisa monttu. Lappeenranta oli vielä noihinkin aikoihin idyllinen, ja monet sen rakennuksista olivat puuta, kuten montun kohdalta puretut rakennuksetkin olivat olleet. Tämä kehityskulku ei rajoittunut pelkästään Rietin monttuun, vaan kokonaisia puutalokortteleita purettiin kaikkialta kaupunkialueelta pois, ja on paljon mahdollista, että monet asukkaat panivat lujastikin kampoihin, ja monia prosesseja käytiin, mutta turhaan, kuten aina.

Netistä ei meinannut millään löytää hyvää valokuvaa Rietin montussa sijainneesta linja-autoasemasta, jossa vietin huomattavan osan aikaani, sillä aina kun lähdin jonnekin Lappeenrannasta, tai tulin sinne, jouduin odottelemaan seuraavaa vuoroa joskus pitkäänkin. Ylläolevasta kuvasta näemme, että tämä uusi linja-autoasema oli varsin tyylikäs, funkkistyyppinen viritelmä, joka hakkaa mennen tullen sen seuraajan, jonka esittelemme myöhemmin. Aikanaan monet haukkuivat tämä rakennuksen lyttyyn, ja monien vuosien ajan se äänestettiin kaupungin rumimmaksi rakennukseksi.

Minusta tämä Rietin montun linkkariasema oli jopa kaunis, ja ja se otti ympäröivän tilan haltuunsa, ja sen rakenteet olivat tarkoituksella keveitä. Rakennuksella oli oma ilmeensä. Se oli melkein kuin kuoppan asettunut siro hämähäkki. Rakennuksessa oli myös matkatoimisto, kioski, ja jonkinlainen ravintola (tai oikeastaan baari). Malja siis sen muistolle!

Rietin montun linja-autoasema sijaitsi heti hautausmaan vieressä, ja se oli ovelasti maisemoitunut monttuun – ikäänkuin se olisi aina ollut siinä. Kuvasta vasemmalle lähti tie Helsinkiin ja Mikkeliin, ja oikealle taas Imatralle lähtevä väylä. Tietenkin joku ahne grynderi keksi jossakin vaiheessa, että aseman sijainti oli keskeinen, ja että montun voisi täyttää rahalla, ja panna niin sanotusti poikimaan rahaa. Tehostetusti, ja loogisesti.

Kun rahamaailma puuttui pelin kaikella voimallaan, Lappeenrannassa tehtiin poliittinen päätös hävittää Rietin montussa sijainnut linja-autoasema, ja rakentaa sen tilalle uusi teräs-lasi -rakennuskompleksi laulaamaan kunniaa liike-elämälle ja rahalle. Ylläolevassa kuvassa näkyy, että uutta kompleksia rakennetaan täyttä häkää, ja että liikennejärjestelyjä on muutettu. Sitä vaan ihmettelee, miksi maassa, jossa on nimenomaan tilaa, ja jossa välimatkat eivät enää merkitse mitään, pitää kaikki sulloa samaan sumppuun. Tavallinen kaupunkilainen ei varmaankaan ole hyötynyt tästä kaikesta mitään. He eivät kai tiedä, että kaupunkia koskevat päätökset tekee muutaman miehen ja naisen klikki, joka suoraan sopii asioista hämärissä kabineteissa rahamaailman kanssa. Demokratia Suomen kunnissa on vain näennäistä, ja vaikka tavallisella ihmisellä onkin se ajatuksen ilmaisun vapaus, niin hänen mielipiteitään ei tarvitse huomioida, ja niistä ei koskaan seuraa mitään merkittävää.

Ylläolevassa ilmakuvassa näkyvä ”Galleria Shopping Centre” -alueella sijaitsi Rietin monttu, ja linja-atoasema. Hautausmaa on edelleenkin paikoillaan, ja aikanaan ajateltiin, että alueella rakennettavan liikekeskus koostuisi matalista taloista, ikäänkuin hautarauhaa kunnioittaen. No, saahan sitä puhua toki kaikenlaista.

Ylläolevasta Google Street View -kuvausauton kuvasta näemmekin, mihin tällä kaikella koohotuksella pyrittiin, ja että rakennetut pytingit olivat lopulta viisikerroksisia, eikä mataluudesta ollut tietoakaan. Kuvassa vasemmalla puolella näkyy hautausmaan portti, ja sen oikealla puolen taas uudet palatsit. Portin pielessä istuskelee joukko vanhuksia – ikäänkuin odotelle omaa vuoroaan joutua jäykkien poikien joukkoon, kun taas modernin pytingin suunnasta lähestyy kaksi nuorta naista, jotka ovat varmaankin erittäin emansipoituneita, ja nykyaikaisia. Kuolema ja sairaus ovat vielä kaukana. Ei ole lainkaan sattuma, että tätäkin rakennusryvästä isännöi pankki, joka siis on nyt vuorostaan täyttänyt Rietin kuopan. Minun mielestäni tässä ei ole ainakaan arkkitehtoonisesti saavutettu mitään uutta, vaan kyse on siitä, että jokaista neliösenttiä halutaan hyödyntää maksimaalisella tavalla, ja rakennussuunnittelussa on kokonaan unohdettu tilan ja maiseman käyttö. Ei tarvitse enää miettiä moisia, vaan kaikki kasataan samaan pinoon – näyttipä se sitten millaiselta tahansa. On ihme, että suomalaiset eivät ole oppineet mitään amerikkalaisten suurkaupunkien kehityksestä, sillä niistähän tämäkin malli on otettu, ja kopioitu heiltä sellaisenaan. Kaupunkeja pitäisi kuitenkin kehittää mielummin niin, että muutos olisi paljon hitaampaa, ja rakennusten elinikä paljon pidempi. Tämä siksi, että rakennuksiin liittyy ihmisillä niin paljon muistoja, ja ne muodostavat kaikki osan ihmisen sielunrakennetta. Että juuri me asumme nyt täällä, ja tällaista täällä nyt sitten on. Enää ei voida puhua mistään lehmusten kaupungista, eli siitä, että kaupungilla olisi tietty yleisilme, josta sen voisi tunnistaa. Kuvassa näkyvän rakennuksen kaltaisia pytinkejä on jokaisessa kaupungissa, ja ne eivät enää nimeä niistä yhtäkään.

Uusin linja-autoasema radanvarressa

Uusi Lappeenrannan linja-autoasema näyttää lähinnä varastolta, ja se onkin kai lähinnä tavara-asema. Se sijaitsee aivan junaradan varressa, ja sen vierestä löytyy rautatien vastaava tavara-asema. Kaikessa on vahvaa konttiliikenteen tuntua, ja aistimme vahvasti kaiken jakautuneen elementeiksi. Kaikki on niin järkevää ja yksinkertaista, ja yksityiskohtien runsaudella ei elämöidä. Näemme, että menneisyydellä ei ole varsinaista hautapaikkaa, vaan se sulautuu hiljalleen uuteen maisemaan. Vanhat kyltit ja tienviitat poistetaan, ja uudet laitetaan tilalle. Niin yksinkertaista se on.

Muistan vieläkin, kuinka linkkarin lähtiessä Lappeenrannasta Mikkeliin päin, jäi oikealle kädelle Chymoksen rakennuksen silhuetti, ja Chymoksen mainos. Kyseisen firmat karkit eivät tosin olleet niitä maailman parhaimpia, mutta olihan se sentään lappeenrantalainen tehdas, ja antoi monille työtä. Ja sehän oli selkeä maamerkki, ja se heitti lähtiessäni kaupungista minulle aina oman jäähyväisensä. Eihän sitä tiennyt, palaisiko enää koskaan takaisin, ja nythän jo tiedänkin, etten palaa koskaan Lappeenrantaan asuakseni siellä loppuelämäni. Ei tule näet kysymykseenkään! Kaupungista on tullut ruma, ja samanlainen kuin kaikki muutkin nykykaupungit, ja se haisee aivan yhtä pahalle kuin ennenkin. Nyt tätäkään pytinkiä ei enää ole, ja joku on taas päässyt mielensä päähän.