Tätä musiikkia ja näitä artisteja myös arvostan

On olemassa musiikkia, joka (yksinkertaisuudestaan huolimatta) on aina vedonnut minuun, ja se on kansanmusiikkia. Osa nykyisin kaikenlaisista medioista raikavasta musiikista muuttuu vuorollaan kansanmusiikiksi, eli sellaiseksi musaksi joka muistetaan, ja jota osataan lällättää mukana. Kansanmusiikki on tarkoitettu erilaisille iltanuotioille. Esimerkiksi surin osa Juice Leskisen biiseistä sopii nimenomaan tällaisiin konteksteihin, kun taas osa studioissa luoduista musiikkiesityksistä ei kohoa koskaan kansanmusiikin sfääreihin, koska melodioita ei muisteta, tai musiikkia on mahdotonta esittää esimerkiksi kitaran säestyksellä. Monelle itse sana kansanmusiikki merkitsee, ralleja, jotka lähes kaikki tuntevat ja lallattavat (vaikka eivät ole tuntevinaan kun pitää olla hienompaa kuin onkaan). Oppikoulua käydä juntutessani kuulin erityisen runsaasti erilaisia ruokottomia ralleja, ja runoja, jotka jättivät lähtemättömän jälkensä minuun. Toisaalta sitä oli herkässä iässä, kun oli niitä ensi-ihastuksia, joiden tupeerattua hiuspehkoa tuijotti lähes hypnotisoituna, ja jossa yhteydessä ronskit kuvaukset Isontalon rengistä pohjolassa eivät mallanneet ollenkaan rakastuneen nuoren miehen mielialoihin. Vastakkain taistelivat imelät nuortenlehdet ja rakkauskertomukset, sekä raaka rallien maailma, jossa intiimillä kanssakäymisellä vastakkaisen sukupuolen kanssa ei ollut muuta päämäärää kuin päästä jyystämään johonkin pöheikköön, ja nauraa päälle paskaiset naurut. Hä-hää-hää-hää! Kun nyt kuuntelen nuorison puheita koulujen pihoilla, täytyy vaan todeta, että kovin köyhää niidenkin ilmaisu on; yhtä vitun hokemista ja naurunrätkätystä. Tarinankertojia niiden joukossa ei ilmeisestikään enää ole. Ennenvanhaan vittua sanottiin, jos joku homma meni pieleen, tai jonkun asian suoritus ei onnannut – eli ei mennyt putkeen. Tätä sanaa hokivat yhtenään vain koulun vähämieliset, tai vankasti duunaritaustaiset oppilaat, jotka haisivat sille itselleen. Ymmärtäähän sen, kun ainut huussi oli puusee (myös koulussa), jossa ei ollut rarjolla edes paperia, jos sattui isompi hätä yllättämään. Oli vain haiseva kouru. Siihen aikaan ei käyty koulussa paskalla, ja vaikka kotonakaan ei ollut kuin ulkohuussi, niin se tuntui silti paljon hygieenisemmältä, ja sinne ei tunkenut alati mölisevää poikajoukkoa. Jos koulussa oli urheilua, jossa hikistyi oikein kunnolla, niin mitään pesumahdollisuutta ei tietenkään ollut tarjolla, ja se vain lisäsi sitä hajun määrää. No niin no – taas pääsi karkaamaan juttu lapasesta! Nykyään kai voi jo sanoa, että esimerkisi Juice Leskisen koko tuotanto on kadonnutta kansamusiikkia, ja Juicen lauluja lauletaan tulevaisuudessakin tuhansilla iltanuotioilla, ja tuhanten rantain partahilla. Tietenkään kaikki yksinkertainen musiikki ei voi tulla suosituksi. Esimerkkinä vaikkapa Kari Peitsamon laaja tuotanto, jossa ongelmana on se, etteivät Karin laulut oikein jää muistiin, ja niitä ei aina edes ymmärrä. Toisaalta koko Jaakko Tepon laaja tuotanto tuntuu valuvan vääjäämättä kansanmusiikiksi, sillä hän on Juicen tapaan humoristi, ja haluaisi maailman olevan parempi paikka elää. Mikä ihme siinä on, että joku onnistuu, ja joku toinen taas ei? Sen jos tietäisi!

Cajun musiikki

Yhdysvaltain etelärannikolla syntyi aivan omanlaisensa musiikki, johon vaikuttivat monet muut musiikin traditiot, ja lopputulemana oli ihan kuunneltavaa ja keinuvaa musiikkia. Ei aio käydä läpi tässä koko Cajun -musiikin (ja ruuan) historiaa, koska siitä on olemassa netissä runsaasti materiaalia ennestään. Senverran toki voin sanoa, että Cajunit ovat Ranskasta Kanadaan aikanaan muuttaneiden, ja sieltä Louisianaan siirtyneiden uudisasukkaiden jälkeläisiä, joihin on sittemmin sotkeutunut espanjalaisia ja kreoleja. Ota tuosta sitten selvää! Parempi lienee esitellä yksittäistapaus tästä jalosta Cajun -musiikin genrestä, ja sen on Grand Texas -biisi, jota soitettiin paljon Etelässä. Ylläolevassa kuvassa tätä mainittua biisiä soittaa naisyhtye The Magnolia Sisters, ja tekee sen taatusti traditionaalisella tavalla, ja oletettavasti ranskankielellä. Grand Texas -biisi tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Jambalaya, ja siinä kävi niin, että kantrilaulaja Hank Williams sattui kuulemaan Etelässä käydessään Grand Texas -biisiä laulettavan, ja kun sai tietää, että kyseessä oli traditionaalinen kappale, tekaisi siihen oman, englanninkielisen sanoituksen, ja hieman muutti melodiankulkua, ja siinä se oli se maailmanmenestys. Yleensä näissä Cajun -kokoonpanoissa käytetään soittimina mm. rinnan päälle pujotettua pyykkilautaa, ja cajun-haitaria joskin tavanomaisempiakin soittokoneita näkee, kuten ylläolevasta kuvasta käy ilmi. Cajun -musikki on vaikuttanut yleensä erityisesti teksasilaiseen musiikkiin, joka on tullut tunnetummaksi erilaisten kantrikokoonpanojen kautta. Oma panokseni tähän mainittuun Jambalaya -biisiin on sen kääntäminen uudelleen englannista suomeksi, koska minua sattui ärsyttämään vanha suomenkielinen käännös, jossa Jambalaya tanssi notkein lantein, ja merimiesten lyödessä tahtia kipein rantein. Esimerkiksi englanninkielisessä sanoituksessa puhutaan nuoresta miehestä, joka on son of a gun, eli laivan tykkikannella syntynyt lapsi jossa isä on joku tykkikannella nukkuneista merimiehistä, ja äiti taas miehentarpeessa ollut nuori nainen. Siis noin suunilleen. No niin. Minun mielestäni on virhe ottaa jokin musiikkikappale irralleen omasta ympäristöstään, ja naamioida se tavallaan toisenlaiseen kulttuuriympäristöön, jolloin alkuperäiset, musiikilliset jäljet saadaan häivytettyä. Suomessa ollaan näissä käänmnöksissä tehty sellainen ratkaisu, että ei edes vaivauduta tutkimaan biisien alkuperää, vaan sorvataan siihen omat lyriikat. Poikkeuksena kääntäjistä on esimerkiksi Juice Leskinen, jonka käännös The Gambler -biisistä noudattaa melko tarkoin alkuperäissanoituksen henkeä. Kuuntelijoiden ymmärrystähän tässä aliarvioidaan, ja luullaan tiedettävän mitä he haluavat, tai mitä he ymmärtävät. Sitten sanotaan, että kaikki suomalaiset pitäisivät melankolisesta musiikista, ja että kaikki heille suunnattu musiikki pitää ajaa slaavilaisen kaihon suotimen läpi, täydennettynä saksalaisella humpalla, ja italialaisella kaiholaululla. Tämä saattaa onnistua vielä jonkin aikaa, mutta maailma tunkee piintyneimpienkin persujen päälle apinan raivolla, ja sille asialle on tehtävä jotakin. Netti on muuttanut tilannetta niin, että nyt kuuntelijat voivat hankkia referenssitietoja mistä tahansa, ja sama huijaus ei onnistu enää niin helposti.

Jamppa Kääriäinen

Jamppa Kääriäinen kuului alunperin jäsenenä ja laulajana Halavatun Papat -yhtyeeseen, joka viljeli runsaasti puolivillaisia sanoituksia – mikä saattoi johtua siitä, että esiintymispaikkoina olivat maailman markkinapaikat ja muut vastaavat turut. Siellä kaikenlaiset pohjolasta isontalon renki- tyyppiset riimittelyt saavat aina varman sijansa. Papat osallistuivat mopoineen lukuisiin hyväntekeväisyystempauksiin, ja pääsivät television viihdeohjelmiinkin, mikä on savolaisyhtyeeltä hyvä saavutus. Elekee, elekee! Tältä pappa-ajalta nousevat vieläkin esiin Liisa Akimofin sanoittamama biisi Kuinka kauas mopolla pääsee, ja Rakkauslaalu, koska ne ovat humoristisia eivätkä mene koko ajan navan alle. Vahvasti mopoilulle rakentuva Halavatun Pappojen kuvaama maailma alkaa kuitenkin olla mennyttä, koska maaseutu on jo melkein tyhjentynyt, ja siellähän pappatunturit olivat ennenvanhaan ihan välttämättömiä menopelejä. Ikimuistoinen on myös Kääriäisen hienosti tulkitsema, ja alunperin Jaakko Tepon värkkämä laulu Pamela, ja nimenomaan se YouTubessakin esillä ollut live-versio. Myöhemmin Kääriäinen perusti uuden yhtyeen nimellä Jamppa Kääriäinen ja Taastaorkesterj. Sen tuotantoa en tunne, mutta ainakin bändin soittajat ovat siistimpiä ulkoasultaan, ja ylilyöntejä pyritään tietoisesti välttämään. Tottakai Kääriäisenkin on pakko ottaa toisinaan kaikenlaista keikkaa, kuten paidattoman henkselimiehen esitys Ponssen bileissä, mutta kun suosio vakiintuu, voinee Kääriäinen jättää ne muiden hoidettavaksi. Kääriäinen on minun mielestäni ansainnut paikkansa suomalaisen kevyen musiikin korkeammassa säädyssä tulkintansa ansiosta biiseistä Rakkaus on lumivalkoinen ja Sinä läksit poes. Se osoittaa sen, että nimenomaan tämä laulu olisi pitänyt kirjoittaa jo alunperinkin savoksi, ja sen, että Kääriäinen on sen paras tulkitsija. No, on tietenkin totta, että aitoa savonmurretta ei tahdo kuulla edes Kuopiossa, joka nyt kuitenkin on Savon varsinainen pääkaupunki, mutta Iisalmessa ja sen lähialueilla tähän on vielä mahdollisuus. Toisaalta Savossa syntyneet kyllä ymmärtävät mainiosti savonmurretta, jos sitä sattuvat kuulemaan. Ei se ihan heti häviä.

J.J. Cale

J.J. Cale kuuluu itseoikeutetusti usein kuuntelemiini artisteihin. Hankin hänen levyjään jo 1970-luvun lopulla, eli heti kun niitä tuli musiikkikauppoihin. Tällöin minulla oli alkanut maaninen musiikkilaitteiden hankintaboomi, koska olin viimein ansiotyössä, ja sain rahaa. Boomi kesti muutaman vuoden, ja päättyi lopulta siihen, että minun oli myytävä kaikki musiikkilaitteeni pilkkahintaan, ja jäin tohinassa juuri ja juuri hät'hätää omilleni. Monet hankkimistani laitteista olivat kalliita ja ehdottomasti aikansa huippulaatua, joten kyllä niiden menettäminen jotenkin notkautti elämänlaatua. Toisaalta 1980-luvun paremmalla puolella aloin kiinnostua tietokoneista, ja päästyäni jatko-opiskelijaksi Jyväskylään hankin sellaisen - ja sieltä se sitten vähitellen alkoi häämöttää se nettimuusikon ura, kun koneiden tehot alkoivat kohota. Mitään varsinaista kotistudiota en ole koskaan hankkinut, vaikka onhan tuossa pöydällä nytkin elektroniikkaa aika kasa. Samoihin aikoihin J.J. Calen levyhankintojen kanssa ostin myös Emmylou Harrisin kantrilevyn, ja eräänlaisena kuriositeettina sille Pentti Oskari kankaan ja seitsemän seinähullun levyn, koska siinä oli se Heipä hei -biisi. Monen mielestä tämä ei kai edusta minkäänlaista musiikkimakua, mutta sehän nyt on ihan samantekevää mitä muut ajattelevat. J.J. Calesta kerrottiin kaikenlaista (jonka tietenkin uskoin), kuten ettei hän käynyt lainkaan kotikaupunkinsa ulkopuolella esiintymässä (mikä ei pitänyt lainkaan paikkaansa), ja että hän olisi ollut aikamoinen erakko. Olihan hänelläkin lähipiirinsä, niinkuin useimilla muillakin ihmisillä. Muusikoista nyt vaan kerrotaan kaikenlaista, ja saadaan jutuilla heidän elämänsä näyttämään jännittävämmältä kuin se onkaan. Ja nyt kun meillä on tämä kaiken autuaaksitekevä netti, voin ihan itsekin katsoa ja kuunnella miltä Calen musiikki oikeastaan kuulosti erilaisissa tilanteissa, kuten radioiden studioissa ja konserttilavoilla. Eihän Cale ollut mikään erityisen karismaattinen henkilö, mutta se täytyy todeta, että kyllä hän aina kuvallisen biisin kykeni pukertamaan. Cale tunsi lisäksi useita muita, ja varsin hyviä muusikoita, jotka soittivat mielellään hänen kanssaan, kuten vaikkapa kitaristi Eric Clapton, joka ilmeilee myös ylläolevassa kuvassa. Parasta Calen musiikissa on siinä esiintyvä mystisen pehmeä tempo, joka kuljettaa mukanaan, ja eipä ihme, että pilvenveikot ovat ottaneet tämän musiikin omakseen. Sen voin sanoa, että vaikka monella onkin kotistudio, eivät he kanna sieltä ulos samnlaista matskua mitä Cale on kärrännyt verstaaltaan jo vuosikausia, ja tartuttanut biisien sovituksiin Cale-tatsin.

Pekka Loukiala

Pekka Loukialasta olisi voinut tulla lähes minkä tahansa maailman Elvis, ja paljon hän aikanaan Elviksen lauluja lauloikin. Senaikuisella tekniikalla kun oli tuolloin mahdollista. Samoihin aikoihin suosion laineella matkannut Lasse Liemola jäi teknisesti hänestä paljon jälkeen, kuten monet muutkin tuon ajan rokkarit. Kovin kapealla äänialalla oltiin pyrkimässä maineen kukkuloille. Pekka Loukialan ääni oli täyteläinen, ja hän oli suosittu esiintyjä, ja tavallaan maamme ensimmäinen suomalainen supertähti rokkenrollin valtatiellä. Jos vain onnistuu saamaan käsiinsä, kannattaa Loukialan tuotannosta kuunnella ainakin biisit King Creole, Saata sinne takaisin, ja It's Now Or Never (viimeksimainittu mielellään mahdollisimman hyvänä taltiointina). Loukiala on jo siirtynyt paremmille laulumaille, joten meidän on tyytyminen siihen mitä häneltä on jäänyt. Jos hän olisi ollut nuori mies meidän aikanamme, olisi hänestä varmasti kehittynyt maailmanluokan velho, mutta hyvä näinkin. Paljon heikommillakin eväillä sitä ollaan oltu liikenteessä, ja maailman veräjiä raottamassa.

Mikko Perkoila

On minulla ollut jossakin vaiheessa (luultavasti Jyväskylän yliopiston vanhassa juhlasalissa äänitetty) Perkoilan levykin, mutta miestä itseään en ole koskaan tavannut, tai nähnyt esiintymässä. Oli se soittanut jossakin päin Jyväskylää, mutta en minä tätä(kään) live-esitystä nähnyt. Levyllä (ja livenä) Perkoila soitti sangen näppärästi kitaraa, vaikka lauluääni menikin väliin reippaasti ammuvainaan puolelle, mutta mikäs siitä, äänellään sitä itsekukin laulaa. Perkoilan sanoitukset olivat myös huomattavasti keskinkertaista näppärämpiä, kuten vaikkapa biiseissa Aika hyvä juttu, ja Arvaa harmittiko, sekä Rakkaani uskonut ei. Monet Perkoilan teksteistä liittyvät Suomen katoamassa olevaan maaseutuun, ja sen kummallisuuksiin, kuten biisit Kajaanista pohjoiseen, Koira tapaa tuttujaan, ja Nimismiehen murhe. Myös sodanvastaisuutta löytyy, kuten biisissä Hei mami hei, ja Jään ovellesi seisomaan. Tästä osallistuvasta musiikista minulle jäin 1970-luvulla huonot muistot, ja en koskaan siitä jaksanut innostua. Äänitin aikanaan kaupasta ostamano Perkoilan levyn kasetille, ja siitä taas vuosien vieriessä uusille kaseteille, ja kohina lisääntyi kierros kierrokselta – kunnes sain imaistua netistä ilmaiseksi uudet, tuoreet versiot, Mitä sitä nyt moneen kertaan kerran hankittusta maksamaan! Ihmisten hauskuuttaminen on aina taitolaji, ja suurimmasta osasta meitä ei siihen ole. Sopii itsekunkin kokeilla, jollei usko. Perkoila osaa tempun, ja on tuottanut myös lastenmusiikkia, joka on sitä kaikkein vaativinta lajia huvitusta, koska lapset ovat lahjomattomia. Harvoin niitä voi hämätä. Kaikki 70-luvun taistelulaulujen laulajat eivät ole Perkoilan tavoin kyeneet uudistumaan, vaan ovat jämähtäneet poteroihinsa, ja niissä kiristelemään katkeroituneina harvenneita hampaitaan, mutta kukin tavallaan.

Hanna Pakarinen

Hanna Pakarinen on asunut Lauritsalassa (kuten minäkin aikanaan jonkin aikaa), ja varmaankin nähnyt siellä sen minkä minäkin. Sen omituisen kirkon, joka muistuttaa hyppyrimäkeä, ja Saipan tuen nakkikioskin siinä torin laidassa. On saattanut käydä Supermarketissakin, ja kirjastossa. Lauritsalan asujaimisto koostui varsinkin ennenvanhaan etupäässä Kaukaan tehtaan työläisistä ja herroista, sekä heidän lapsilaumoistaan. Siellä on edelleenkin paljon rintamamiestyyppisiä omakotitaloja, vaikka Lauritsala onkin aikapäiviä sitten sulautunut Lappeerannan lähiöksi, tai sen esikaupungiksi. Jo minun aikanani sieltä alkoi hiljalleen hävitä erilaisia palveluja, kuten vaikkapa poliisi. Siitä tuli eräänlaista villiä länttä, vaikka eihän siellä tarvinnut 70-luvulla mitään pelätä. Jouduinhan minäkin kulkemaan joka arki-ilta keskustan läpi Lauritsalan iltalukioon, joten jos nyt jotakin olisi sattunut, niin sitten olisi – mutta kun ei koskaan mitään. Ei siellä oikein ollut minkään valtakunnan yöelämää, tai nuorisoa notkumassa kaupan kulmalla. Olen lukenut, että Hanna olisi kuljettanut trukkia Kaukaalla (tai sitten jossakin muualla). No, olinhan minäkin kesätöissä Kaukaan tehtaan alueella raksalla, kun sinne rakennettiin uutta kuivaamorakennusta. Kesätyöpaikan hankkiminen oli noihin aikoihin helppoa, sillä eihän siinä tarvinnut muuta kun kävellä työmaalle ja kysyä mestaria, niin seuraavana aamuna ei tarvinnut ihmetellä minne mennä päiväänsä kuluttamaan. Jos joku oli noihin aikoihin työtön, se johtui siitä, että kyseessä oli tavanomaista vetelämpi tyyppi, jota työnteko ei kiinnostanut, tai sitten viina oli vienyt miekkosen mennessään. Olihan siellä toki niitäkin. Mutta iltaopiskelu lukiossa näytti kannattavalta, koska akateemista työttömyyttä ei tunnettu, ja yliopistoja nostatettiin Suomen kokoisessa pienessä maassa joka niemeen, notkoon, ja saarelmaan. Vaikka minä asuinkin Lauritsalassa, on erittäin todennäköistä, että Hanna Pakarisen elämänkuviot olivat jo kouluaikoina erilaiset kuin meikäläisellä, koska hän on paljon minua nuorempikin. Ja vaikka olisimme olleet samanikäisiäkin, niin tuskinpa polkumme olisivat koskaan risteytyneet. Ei vaikka olisimme eläneet Lauritsalassa yhtäaikaa. Minä en esimerkiksi olisi koskaan osallistunut minkäänlaisiin kykykilpailuihin, sillä kyllä tuolloinkin järjestettiin erilaisia koelaulutilaisuuksia. Ei minua kiinnostaneet semmoiset! Musiikin kuuntelukin tapahtui kuin äärimmäisen hidastetussa filmissä, eli kun satuin kuulemaan jossakin radio-ohjelmassa jotakin jostakin muusikosta tai musiikista, piti ensin varata kirjastosta kuunteluaika, ja levy, ja sitten vasta pääsi syventymään kulloiseenkin musiikkiin. Levyt olivat kallita, ja ei opiskelijalla ollut sellaisiin varaa. Mutta on mukavaa ajatella,että siellä se Hannakin on koulujaan käydä juntannut, vankassa paperitehtaan lemussa kasvaen. Hannan lauluista mielestäni paras on Go go, ja en halua tässä muita mainitakaan. Kotistudiossa on turhanaikaista edes tavoitella tuollaisia saundeja ja tempoa. Kyllähän tässä on kyseessä taitava ja hyvä artisti, joka kepittää useimmat vanhan liiton tyypeistä. Näillä on jo lähtötilanteessa parempi koulutus ja laajempi kokemus, ja lisäksi nämä ovat tavattoman kunnianhimoisia, ja nauttivat julkisuudesta. Tässä on sellainen ihmislaji, jota ei olisi voinut kehittyä muualla kuin nykyisessä historiallisessa tilanteessa, jossa todellisuus onkin yht'äkkiä samaa mitä siitä voidaan kuvitella, ja esittää tuhansina muunnelmina. Olemme jokainen oman elämämme idoleja, ja jotkut sitten ovat muidenkin elämän pääasiallisia tajunnansisältöjä.

Mungo Jerry

Ränttätänttä-artisti Mungo Jerry meni minulta aikanaan täysin ohi, kun jouduin keskeyttämään koulunkäyntini keskikouluun, ja menemään (inhottavaan) ruumiilliseen työhön – muun muassa teurastamolle ja harjoittelijaksi mielisairaalaan, jossa viimeksimainitussa olin antautua patologin apulaiseksi. Jouduin jättämään lapsuusmaisemani ja menemään asumaan vieraaseen kaupunkiin ja alistumaan vanhempien ihmisten mielivaltaan. Noihin aikoihin en kuunnellut minkäänlaista musiikkia, ja eihän alivuokralaisilla ollut minkäänlaisia oikeuksia. Radion huudatus olisi merkinnyt häätöä, jos minulla olisi radio ollut. Useita kertoja minut sanottiin (milloin mistäkin syystä) irti asunnosta, ja jo samana päivänä kuljetin fillarin tarakalla vähäistä omaisuuttani uuteen alivuokralaisasuntoon. Muistan, kun olin muuttamassa Peitsarista Nuijamiestenkadun keskivaiheille, ja kuljin vanhan hautuumaan läpi. Siellä oli ikäiseni nuorisojoukko istuskelemassa, ja joku niistä soitti kitaraa. Pojilla oli pitkät tukat, mutta selleinen ei ollut sallittu lihanleikkaajaharjoittelijalle. Olisin niin mielelläni jäänyt niiden joukkoon iltaa istumaan, mutta piti vaan jatkaa matkaa pyöränrämää kiltisti taluttaen. Noihin aikoihin muutot olivat yksinkertaisia: enimmät tavarat vaan taskuihin, ja loput pyöräntarakalle. En pitänyt ollenkaan siitä että jouduin pakosta elämään työläiskulttuurin piirissä, ja kuuntelemaan päivät pääksytysten (viinalle ja paskalle haisevien) työläisukkojen rasvaisia juttuja, ja toimimaan joka työpaikalla niille joka paikan mopona. Olen monta kertaa ajatellut, että ne, jotka jatkoivat tuolloin lukioon, olivat paljon lapsellisempia, ja saattoivat jatkaa lapsenomaista olemistaan vuosia vielä vuosia eteenpäin, ja sitä kuvasti parhaiten Mungo Jerryn ränttätänttä. Jerry oli kaverinsa kanssa vetävä esiintyjä, ja ei haitannut, että biisit eivät olleet mutkikkaita, ja että niissä ei ollut sanomaa. Meillä samanlaisia artistielkeitä esitti aikanaan imatralainen Jimi Sumen, vaikkakin hänellä lienee ollut esikuvanaan androgyyni Bowie. No, pääsinhän minä sittemmin opiskelemaan, ja minusta tuli Jyväskylän yliopistossa oikein lisensiaatti. Minulla oli kuitenkin pidemmät reitit, ja tapasin uudelleen samantapaiset tyypit kuin olin nähnyt jo oppikoulussa, mutta nyt useat heistä olivat jo pahoin alkoholisoituneita, ja entistä typerämpiä. Nyt ne sönkkäsivät sitä vallankumoustaan, ja tykkäsivät haista hielle oikein aitojen työläisten tapaan. En kotiutunut ollenkaan opiskelijaelämään. Mutta nyt minulla on aikaa, ja nyt tämä mainio Mungo Jerry edustaa kaikkea sitä mitä jäin paitsi, mutta minkä myöhemmin tavoitin netin kautta. Saattoi siellä Mikkelin hautuumalla olla joku samannäköinen kaveri, ja ainakin se osasi soittaa samanlaista räntätänttää. Se kaiken kunniaksi, veljet, vielä kerran: Mungo Jerry – sekä biisit Mighty Man ja Somebody Stole My Wife.

Jope Ruonansuu

Jope Ruonansuu on epätasaisen tuotannon mies, mutta se on täysin ymmärrettävää kun täytyy puskea koko ajan niin sanottua uutta tuotantoa. Ei sitä jaksa erkkikään! Onnistumisia on toki joukossa runsaasti, kuten vaikkapa biisi nimeltä Skooda, joka tuo mieleen englantilaisen koomikon Benny Hillin (vaikkakin Benny on erikoistunut lapsenomaiseen kurkisteluseksiin). Vallan mainio on Dave Lindholmia mallaava biisi Anna hanurin laulaa vaan, joskin olisin itse miksannut nuo takapään äänet enemmän pintaan. Pieruhuumori puskee pintaan ihan pakosti! Ja se myös myy. Ilmeisestikin Ruonansuu on viettänyt aikaansa tienvarsien rekkamieskahviloissa, kun on tehnyt biisit Ilman jarruja helvettiin ja Rekkamiesten kahavit. Tuollaisia lauluja olisi vaikeaa kirjoittaa ilman ensikäden tietoja rahtimiehen ammatista. Saattaa olla totta, että keikoiltaan palailevat ta niille kiiruhtavat muusikot pysähtyvät sumpeille juuri niiden tienvarsiruokaloiden tykö jooiden parkkipaikalla on paljon rekkoja, koska silloin on varmaa, että sapuskat ovat hyviä (ja kuulee noita juttujakin). Ruonansuu on kirjoittanut muutoinkin paljon autoihin liittyviä sanoituksia, kuten Pieni Hiace ja Angliankatsastuslaulu. Molemmat viimeksimainituista ovat tavallaan ihan hauskoja, vaikka itse katsastustoimi onkin ihan perseestä. Omia sävellyksiä Ruonansuulla ei ole montaakaan, ja useimmat hänen esittämistään ja levyttämistään kappaleista ovat niin sanottuja kovereita, joihin mies (tai tuottaja Ilkka Vainio) ovat värkänneet hupaisat sanat. Tällainen hauska koveri on esimerkiksi biisi Vorrsasta, joka irvailee Malin veljesten forssalaislauluja (missä ovay ne Runkomäen iltamat ja Kappeeraiteiset, ja jossa kaikki on niin Holjaa). Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että suomalainen kevyt musiikki olisi paljon kapoisempaa ilman Ruonansuuta, ja vaikka se koskettaakin kaikkein eniten kansan syvien rivien huumorintajua, niin naurattaa se toki hienompiakin ihmisiä. Taikka toisaalta: eihän sitä hienompaa huumoria ole oikeastaan olemassakaan! Vitsien syvin olemus on siinä että ensin otetaan, ja sitten otetaan lisää, ja sitten aletaan jorista niitä isojen poikien juttuja, vuoronperään, ja tietyllä tavalla perinteitä kunnioittaen. Vitsien kerrontaan kuuluu ehdottomana välisanana No! - joka johdattaa vitsin seuraavaan osioon, jossa sitten saa jo nauraa.

Dave Lindholm ja Antero Jakoila

Dave Lindholm on tehnyt musiikillista yhteistyötä monien taitavien soittajien kanssa, ja näistä minulla on edes jonkinlaisia omakohtaisia muistikuvia Antero Jakoilasta, jonka näin kerran livenä Jyväskylän yliopiston päärakennusksen juhlasalissa, mutta ihan kokonaan eri porukoissa. Oleskellessani kerran Mikkelissä luin lehdestä, että Lindholm ja Jakoila olivat tulossa armeijan entiseen sotkuun esiintymään, mutta koska en tuolloin käynyt vielä minkäänlaisissa musiikkitapahtumissa, jäi tämäkin keikka käymättä. Luin paikallisesta mullibladetista, että yleisö pilasi lupaavasti alkaneen instrumentaalisen yhteissoittosession möykkäämisellään. Liitän tähän 80-luvun alun videon Joo joo, mä rakastan sua, jonka voit katsoa klikkaamalla tätä linkkiä. Kuunnelkaa, katselkaa, ja nautiskelkaa! On vaikeaa kuvata tätä muusikkoa ilman mukaan liitettyä näytettä miehen soittotaidosta, ja siksi olen livennyt jonkinverran periaatteistani. Ei tästä pitäisi kenenkään proppujaan polttaa! Ja tästä puuttuu se ainainen ihmisten mölinä, jonka liittyy Daven keikkoihin. Ei varmaankaan lie ollut montaa keikkaa Davenkaan elämässä ettei joku olisi huutanut nousuhumalassa: hei soita saatana se minimessun, tai mikä perkele se oli! Tai: ettekö te, saatanat, jo aloita! (kuten jossakin pursiseuran tilaisuudessa). Tämä on (sivunmennen sanottuna) se syy, miksen ole itse antautunut keikkamuusikon uralle, sillä en kestäsi tuollaista huutelua kovinkaan hyvin. Esiintyvä muusikko on kansan mielestä eräänlainen julkinen pelle, jota voi hyppyyttää miten tahtoo, ja tämän niin sanotun yleisön taholta tulee vielä se yleinen ennakkoasenne, että artistit olisivat eräänlaisia piikoja ja renkejä, ja muutoinkin alempaa kastia. On sopivaa, että heitä kutsutaan mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin, mutta heidän on myös sopivaa pysytellä niissä omassa karsinassaan. Muistan kun kerran kuuntelin eräässä tienvarsikuppila-ruokapaikassa opettajaryhmän keskustelua, ja kuinka eräs opettajista sanoi kovalla äänellä: no, olihan siellä se – mikä se nyt olikaan – se Alatalo, joka lauloi niitä renkutuksiaan, mutta sitten alkoivat onneksi luennot! No niin no. Lindholm ja Jakoila ovat tehneet ainakin yhden yhteisen levyn, jossa lienee sitä samaa ohjelmistoa jota he esittivät keikoillaan useiden vuosien ajan, eli tuo Crazy Moon -levy. Muilta levyiltä mainitsen mielelläni biisin Et voi jättää, joka on kokoomalevyltä JuiceRemuDave – Live! Dave on työskennellyt myös Otto Donnerin, Pepe Ahlquistin, ja Jarmo Saitajoen kanssa, sekä varsin monissa bändikokoonpanoissa, joita ei parane ruveta tässä enää luettelemaan. Miestä on palkittu monasti, ja varmaankin ihan ansiosta. Tavalliset soitonharrastajat taas joutuvat myöntämään, että kyllä se saatana ainakin soittaa osaa!

Mutta tässä täytyy mainita eräs keskeinen seikka puhuttaessa Dave Lindholmista, ja se koskee hänen liikanimeään Isokynä. Jos oikein muistan, hän sai tämän liikanimen kun pällisteli Suosikin kannessa ison kynän kanssa. Tällaista kuvaa (tai Suosikin kansikuvaa) en löytänyt netistä millään ilveellä - joten minun suorastaan täytyi tehdä sellainen itse. Alkuperäisessä valokuvassa Dave seisoi hieman vinossa, nojaten isoon kynään. Rippasin Davesta ruudun Pen Lee Co. -videolta, jonka sain YouTubesta, ja sitten tarvittiinkin vai kuva sopivankokoisesta lyijykynästä, ja sen ymppääminen Dave-kuvaan. Senjälkeen loppu olikin jonkinlaista hienosäätöä. Ehkä kynä oli Suosikin kuvassa hieman isompi, ja kenties erimerkkinen, mutta muistaakseni Dave nojasi siihen rentona ja virnuillen. Mistä lienevät sellaisen saaneet? No, tämän lähemmäs kuvallista totuutta muistijäljestäni en kuitenkaan pääse tällä erää tässä isokynäasiassa, koska kaikissa netissä saatavissa olevissa kuvissa Dave joko istuu ja soittaa, tai sitten hän vain nojailee mikrofoniin, tai on muutoin epäedullisessa asennossa, tai sitten naamanilme on väärä, jos asento sopisikin. On muuten kummallista, että Suosikki ei ole julkaissut vanhoja kansikuviaan netissä, sillä sekin olisi eräänlainnen kulttuuriteko. Lienevät polttaneet kaikki varastossa olevat vanhat lehdet. Se nyt on ainakin varmaa, etteivät nykyiset keski-ikäiset ja vanhukset ole säästäneet Suosikkejaan, sillä mitäpä niillä enää tekisikään. Täytyy koettaa olla arvokas, ja hillitä liiallisia ja lapsellisia tunteenpurkauksia.

Doug Kershaw

Doug Kershaw on armoitettu Cajun -muusikko, ja hän on onnistunut hankkimaan ympärilleen hyviä muusikkoja, ja kuvassa rumpuja soittaa hänen oma poikansa. Kerrotaan, että Doug osaisi soittaa kolmattakymmentä erilaista instrumenttia, ja aika monia hän näyttää näpelöivän julkaistuissa videoissaan. YouTubesta kannattaa metsästää hänen loistavaa esitystään biiseistä Colinda, ja Jambalaya. Jos haluat katsoa konvertoimani 3GP -videon esityksestä Colinda, klikkaa tätä likkkiä. Itse ainakin meinasin lentää perseelleni. Toivottavasti Doug ei vaan suutu vaikka paninkin tämän tähän, ja jos suuttuu, niin ainahan sen saa sitten pois. Vaihdoin aikanaan pari kiittelyviestiä miehen kanssa, kun jo vuosia sitten liitin hänen esittämänsä biisin Don't Mess With my Toot Toot soittolistalleni MP3.COM -palvelimelle. Dougin tulkinta biisistä ei sinällään ollut kovinkaan kummoinen - jos sitä vertaa hänen myöhempiin live-esityksiinsä – mutta minulle se oli jotakin uutta, ja samalla tulin tutustuneeksi Cajun -musiikkiin, ja jäin siihen koukkuun. Ja minä kun en kovinkaan moneen asiaan ole koukkuun jäänyt! Olen onnistunut välttämään kaikki koukut, sillä olen aina ollut ulkopuolella leirin. No, MP3.COM -palvelinta ei enää ole, sillä ison rahan puhuttua se lakkaisi olemasta maailmanmusiikin ainoana merkittävänä jakelukanavana. Parhaina hetkinään sillä oli tarjota koko maailman kansanmusiikin kirjo, ja projektille ei ole löytynyt korvaajaa. Se toimi ilmaisperiaatteella, eli alkuun se ei maksanut kenellekään mitään - vaikka sitten ottikin jossain vaiheessa käyttöön premium -palveluja, eli kertoi maksavansa rojaltteja tai korvauksia biisien soitosta. En tiedä lopulta kenenkään saaneen niitä.

Middle Of The Road

Purukumimusiikki (purkka) on eräänlaista kansanmusiikkia puhtaimmillaan, ja sen oiva edustaja on skotlantilainen Middle Of The Road, joka oli suosituimmillaan 70-luvulla, mutta on toki esiintynyt myöhemminkin. Laulusolistin, Sally Carr, jalka nousi sangen ketterästi vielä vuonna 2011 Berlin-Wuhlheidissa, kuten voimme nähdä YouTubessa olleesta videostakin. Kun Sally oli lapsi, varmaankin naapuritkin tiesivät milloin hän oli pihalla, sillä senverran kantava ääni tällä laulajalla on vieläkin. Tunnustan kuunnelleeni tämän yhtyeen musiikkia niin kauan kun sitä on ollut ulottuvillani, sillä tuollaista laulu – ja soittosaundia ei monella yhtyeellä ole. Mielibiisini on Sacramento, mutta muitakin on. Ylläolevassa kuvassa olen ripannut 70-luvun videosta kuvan, jossa bändin jäsenet eivät soita oikeasti, vaan rumpalilla on jonkinlainen lelurumpu, ja mikkihiiripaita. Kitaristilla soitin on aito, mutta tarvittavia johtoja ei ole kytketty paikoilleen. Siinä miesten välissä hytkyy sitten Sally, joka ei ole koolla pilattu. Pienikokoisesta laulusolistista saattaa olla bändille pelkkää etua, sillä sellainen on varmaankin sangen vähäruokainen, ja voinee yöpyä tarvittaessa lastenvuoteessa. Säästöä sen se pienikin säästö. Jotenkin tämä bändi kuulostaa niin amerikkalaiselta, että luulin pitkään sen olevan sieltä peräisin. Nämä Sacramentot, ja kaikki, joka jo biisinä tuntuisi olevan pelkkää kotiseutumainontaa.

Vili Ronkainen

Kuvassa näkyvä Vili Ronkainen on tunnettu sota-ajan lauluistaan, joita hän esittää varsin miehekkäästi, ja ilman äitelää tunteilua, sillä onhan sota ankara asia. Minusta parhaat hänen lauluistaan ovat Pienet kukkivat kummut ja Elämä juoksuhaudoissa. Syystä tai toisesta netistä ei löydy juurikaan tietoja tästä artistista, vaikka paljon turhanpäiväisemmistä muka laulajista on tarinaa tarjolla pilvin pimein. Ehkäpä syynä on se, että meille, jotka olemme ihan oikeasti kuulleet satunnaisesti juttuja sodasta siellä olleiden miesten kertomina, ovat tällaiset laulajat paljon merkittävämpiä kuin nämä tuhannet, vuosittaiset idolit ja muut vastaavat, jotka komeilevat Anttilan alehyllyssä nopeammin kuin voi arvatakaan. Sotalaulujahan tehtiin ennenkaikkea kotirintamaa varten, sillä rintamaolosuhteissa radion kuuntelu ei aina ollut mahdollistakaan, vaikka sellainen olisi korsussa ollutkin. Koska elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa, ei radiosta juuri muuta voinut kuullakaan kuin supisuomalaista viihdettä ja tajunnanapetta, ja siksi laulut painuivat hyvin syvälle muistiin niin etulinjassa kuin kotirintamallakin. Kun sota sitten loppui, kiersivät nämä tällaiset sota-ajan ronkaiset suomalaisia kyliä ja kinttupolkuja, ja esittivät näitä laulujaan iltamissa sun muissa, vaikka mukaan haluttiin jo kepeämpiä sävyjä. Oltiinhan selvitty kenties täysin ehjin nahoin. Sota-aikana tanssit olivat kiellettyä huvia, mutta radion kuuntelu ei ollut. Kun ne lauloivat radiossa esimerkiksi Hiljaisesta kylätiestä, ne tarkoittivat sitä, että entisillä nuorten kokoontumispaikoilla oli hiljaista kun nuoret miehet eivät palanneetkaan sodasta kotiin. Varsinkin talvisodan aikana mieskato oli joissakin kylissä lähes täydellinen, koska joukko-osastoja koottiin niin, että miehet olivat kotoisin samoista kylistä ja kunnista. Jos sitten sattui, että tietty komppania tai pataljoona joutui koviin taisteluihin, saattoi jostakin kylästä kaatua lähes kaikki sotaan lähteneet miehet yhdellä ja samalla kertaa. Kun nykyihminen kuuntelee laulua hiljenneestä kylätiestä, hän ajattelee, että siinä joku yksin jätetty morsmaikku haikailee jonkun kaupunkiin muuttaneen kylänpojan perään. Ei hänelle juolahda mieleen, että tytön sulhanen on kuollut sodassa, kuten niin monen muunkin tytön sulho. Kyllä minusta joku voisi nähdä senverran vaivaan, että kokoaisi näistä ronkaisista jonkilaisen sivuston, ja tekisi sen ilman hörhöilyä ja persuilua.

Riverdance

Riverdance -esitykset tekivät minuun heti vaikutuksen, sillä vain harvassa lajissa ihminen voi haastaa luonnon ja useimmat eläimistä. Linnuilla (metsoilla ja teerillä) on vaikuttavat yhteissoitimensa, mutta ne eivät pärjää voimassa ja liikkeen hallinnassa Riverdancelle, koska ne eivät kokoonnu suolle esittääkseen jotakin toisille, vaan paritellakseen vastakummaneidensa kanssa. Luulisi olevan vaikeaa harjoittaa tanssijoita moiseen yhteissuoritukseen, muta kaikkihan perustuu samaan tekniikkaan ja mekaniikkaan jolla kansantanssit toteutetaan; harjoitellaan erittäin hyvin ja huolellisesti jokin yksinkertainen askelkuvio, ja sitten harjoitellaan sitä pienissä ryhmissä, ja lopulta suurissa, näyttävissä kokoonpanoissa. Sinä sitä riittää hienhajua ja voimallista laiast-laitaan -töminää. Kyse on tavallaan eräänlaisesta virkkuustatai kudonnasta, jossa kokonaissuoritus koostuu pienistä, yksinkertaisista, ja samanlaisina toistuvista liikkeistä. Nurin ja oikein. Lintujen soidin on samanlaista, kuten myös lintujen laulu – yksinkertaisten elementtien toistoa, ja palapelin sommittelua. En ole koskaan nähnyt Riverdance -esitystä, enkä menisi todennäköisesti sellaista edes katsomaan, vaikka sitä veivattaisiin muutaman sadan metrin päässä kotoani, koska olen mukavuutta rakastava vanhempi herra, enkä pidä tungoksista, ja hikisten ihmisten pinttyneestä ominaishajusta. Mutta onhan onneksi olemassa taulutelkkari, josta voi nähdä ihan hyvin miten homma pelaa.