Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 25th June in 2011
MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harrastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Ne sopivat myös matkapuhelimiin ja MP3 -soittimiin. USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja niitä voi soittaa television sekä DVD ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan jotakin vielä parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Hifistit – nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Ajatelkaapa vain kuinka nuo lihavat, mutta äveriäät miehet lojuvat ilmeettöminä kuunteluhuoneissaan – aina vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin, ja ovat tarkkana kui porkkana josko jossakin risahtaisi, tai kuuluisi hellasäröä. Ne eivät käsitä, että kaikesta muusta täysin puhdas ääni on mahdottomuus, ja että yskintä ja yleisön joukosta kuuluva haistattelu ja möykkääminen ovat osa taidenautintoa. Oikea kuuntelun taito onkin poimia itselle merkitykselliset sisällöt kaiken kakofonian keskelläkin. Ja onhan aina ääniä jotka ovat vastenmielisiä, vaikka ne esitettäisiin miten hyvällä laitteistolla tahansa. Jos nyt ajatellaan minun tekemääni musaa, täytyy pitää järki kädessä tuon teknisen laadun kanssa, sillä jotkut joskus ystävinäni pitämistä henkilöistä ovat olleet avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Mikään ei voi olla inhottavampaa kuin se, että joku matelee lähietäisyydelle ja sitten iskee inhottavasti, vaikka ystävien ei pitäisi koskaan tehdä niin. Yhtä vastenmielistä on ylimakea kehuminen, ja kritiikin täydellinen puuttuminen. Siksi sanonkin, että kaikki jatsimiehet haisevat sille itselleen, ja ne haisevat sitä enemmän mitä enemmän heidän mielimusiikkinsa menee nuotin vierestä. Jännitys näet panee ne piereskelemään. Tunnettehan toki vanhan sanonnan: haisee kuin jatsimies! Tämä tosiasian kanssa saa tavan rokkarikin elää, ja pidellä nenäänsä.
Vaikka äppärit ovatkin monipuolisia ja käyttökelpoisia, niin mokkulatyyppisille yhteyksille 320 kbps MP3 saattaa olla liian hidas. Heille sopiikin paremmin 100 kbps AAC -formaatti, joka on tarkoitettu multimediapuhelimiin, ja joka siirtyy muutoinkin liukkaammin. Periaatteessa .aac -tiedostot ovat .mp4 -audiotiedostoja, joita ei kuitenkaan ole suojattu, mutta jotka on paketoitu kääreeseen .mp4 -tiedostojen tapaan. Windows seiskassa näitä voi soitella kunhan siihen on asennettu täydentävä koodekkipaketti, jolloin Windows Media Player voi näitä soittaa. Mäkin käyttäjien kannattaa asentaa systeemiinsä VLC -ohjelma, ja säätää selaimensa käyttämään sitä soitettaessa näitä tiedostoja, ja tämä mainittu ohjelma soveltuu myös windowsiin, ellei siihen ole asennettu erillistä koodekkipakkausta, joka hoitaa homman. Linuxissa GNOME -työpöytäsysteemiin kuuluva Totem riittää mainiosti, kun sitä on täydennetty laajennetuilla gstreamer -paketeilla.
Taas Turmiolan Tommi se herää henkiin, ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin ... no niin, asiaan, asiaan. Olen säveltänyt ja sanoittanut, sekä nauhoittanut tämän laulun Paha isä joskus 1970-luvun alussa Lappeenrannan Huhtiniemessä. Hankin nimittäin tuolloin ensimmäisen kasettinauhurin, joita minulla oli useitakin peräkkäin. Laitten hinta oli varsin korkea verrattuna senaikuisiin keskiansioihi, saatikka sitten köyhän opiskelijan tuloihin. Kasettinauhurin osto merkitsi sitä, että sinä puolivuotiskautena ei voinut hankkia mitään muuta. Hintaa voi hyvin verrata siihen kun ostin ensimmäisenä opiskelijavuotena Jyväskylässä amatsoninpapukaijan, johon meni koko opistolaina – ja lintu lisäksi kuoli psittacosis -tautiin pian hankinnan jälkeen. Kasettimagnetofoni mahdollisti kaltaiselleni kotitarvemuusikoille halvan tavan tallentaa biisejä, muttei auttanut mitenkään musiikin jakamista muille – jonka puolestaan on netti tehnyt mahdolliseksi. Nauhoitukset ovat säilyneet näihin päiviin saakka, koska magneettinauhat ovat osoittautuneet yllättävän kestäviksi, ja niin saatoin jakaa tekemääni musiikkia jälkikäteen. Kun ajattelee tässä yhdeydessä vaikka sitä, ettei Suomen Televisio ymmärtänyt tallentaa omia ohjelmiaan, vaan nauhoitti entisten ohjelmien päälle niin, että suuri osa entisaikojen televisiotallenteista on säilynyt nykypäiviin vain sattuman kautta, on tämä minun käyttämäni tapa ollut menestyksekkäämpi. Jotakin on tullut säilytettyä. Tämän tässä tajolla olevan biisin nauhoitus tapahtui käyttäen halpaa kasettinauhuria, ja yhtenä ottona. Istuttiin senaikuisen kaverini kanssa pöydän ääressä ja soiteltiin itsemme ensin väsyksiin, ja sitten nauhoitettiin. Olen monta kertaa ajatellut jälkikäteen, että nämä olivat oikeastaan ihan yhtä hyviä esityksiä joita muut ovat saattaneet levylle saakka. 70-luvun musiikki ei ollut kovinkaan kummoista, sillä se suuri aalto oli jo mennyt, ja uutena tarjottu oli vain vanhaa hieman paremmin äänitettynä. 60-luvulla tapahtui The Beatles -yhtyeen tulo ja meno puhtaan monofonisena, mikä merkitsi oppikoululaiselle lupausta paremmasta ja raikkaammasta tulevaisuudesta. Senaikuiset radiot olivat valtaosaltaan monovehkeitä, joten monoäänitys sopi niihin kuin nyrkki silmään. Moniraitaäänitystekniikka ei vielä 70-luvullakaan ollut meikäläiselle karvahattukansalle mahdollista, ja siitä syystä Suomeen syntyi villi kokoelma äänitysstudioita, joissa bändit ja artistit teettivät demonauhoja. Ajateltiin, että ainut mahdollisuus päästä esille musiikissa oli pyrkiä jonkun levy-yhtiön leipiin. Nyt meillä on netti, jonka kautta muusikko kuin muusikko voi saavuttaa valtavan laajoja yleisöjä, ja vähääkään tunnetuilla muusikoilla kuuntelukerrat pyörivät kymmenissä ja sadoissatuhansissa. 60 ja 70-luvuilla Suomessa oli ahdasmielisä seutuja, joissa ei suvaittu kevytmielistä menoa. Monessakin uskiskodissa saattoi olla esimerkiksi radio, mutta se oli piilotettuna keittiön ikkunalle verhon taa, ja sitä kuunneltiin yleensä säästeliäästi, mutta tietenkin oli ihmisiä, jotka asettivat radionsa ikkunalaudalle, ja antoivat palaa, kuten jossakin Pispalanharjulla. Tällaisia möykkäilyyn taipuvaisia melusaasteihmisiä on ollut aina. Kun televisio tuli haja-asutusalueiden koteihin, ja syrjäseuduille, ei se vielä hallinnut olohuonetta, kuten nykyään, jossa seinätelevisio vangitsee katseen, ja kodin huvikeskus vie muutoinkin suuren osan olohuoneiden tilasta. Harva taitaa ajatella mistä tässä kaikessa on lopultakin kyse: ihmisistä on tehty idiootteja, joiden melkein ainoana elämäntehtävänä on kuluttaa sinällään merkityksetöntä tajunnan apetta. Ihmisten kyky erottaa hienompia nyansseja häviää, ja tilalle tunkee monotoninen jumputus, jota sanotaan musiikiksi, ja joka kaikaa niin tavarataloissa kuin marketeissakin. Klassisista sävelmistä lainatut perstaskupuhelimien polyfoniset hälyäänet ja ämppärimusiikki täyttävät maailmamme. Musiikin tekninen taso ei ole enää ykkösasia, kunhan hänessä eärviivat erottaa. Ei ihme, että ihmiset ovat nykyään meluisampia kuin ennen, sillä taustamelun vuoksi on huudettava siinä missä ennen riitti kuiskaus. Tulee kysyneeksi, miten ihmiset antoivat tämän kaiken tapahtua? No niin, asiaan. Huhtiniemessä siis sijaitsi jonkinsortin pikarakennettu lähiö, ja siellä asui pääsääntöisesti köyhiä, ja samalla sangen yksinkertaisia ihmisiä, jotka päivät pääksytysten vertailivat talojen autokatoksissa keskenään mossejaan, volkkareitaan ja datsuneitaan, joiden karvanopat heilahtelivat iloisesti kun joku rytkytti jotakuta datsunia kokeillakseen sen ruostuneita ja kuoleutuneita jousia, muka ostomielessä. Eihän niillä olisi ollut rahaa edes hiivaan, maltaisiin sekä sokeriin. Siis niihin kaikkein välttämättömimpiin einesaineksiin ja kiljun tarveaineksiin. Toisaalta he olivat toisaalta varsin huolettomia, ja alati naureskelevan hyväntuulisia ihmisiä, vaikka eivät olleetkaan kaikki ylioppilaita, mutta huoletonhan voi olla vaikka olisi sivistymätön ja köyhäkin. Tyypillinen kansanmies on aina syntymähauska hahmo, vaikkei sanoisi mitään. Kun heitä ajattelee näin jälkikäteen, tulee hakematta mieleen Mad -lehden kannessa hymyilevä mongoloidipoika. Tämänkin laulun tietty kuivakiskoisuus, ja samalla pelkistetty nuivuus johtuu tuonajan puutteellisesta ravinnosta, joka koostui lähinnä kuivahtaneista leivänkopuroista ja vesivellistä, sekä sunnuntaisin ruutunäkkileivänpalasesta. Joskus, mutta äärimmäisen harvoin, sai syödäkseen tattaripuuroa tai jopa halvaa. Köyhyys tappaa luovuuden ennenkuin sitä on edes syntynytkään. Mutta tämä kaikki tapahtui kaunan sitten. Tarina kertoo isästä joka ei halua olla isä, vaikka yhteisö häntä tähän rooliin painostaa ja pakottaa. En minä tätä sillä sano, etteikö lasten kanssa puuhastelu olisi joskus hauskaakin, mutta nuorella mielellä on muutakin tekemistä kuin vaihtaa vaippoja. Minun varhaisaikuisuuteni meni tavallaan hukkaan, ja nuoruuteni oli jo mennyt piloille tehdassaleissa ja houruinhoitoloissa, joissa jouduin työskentelemään, kun ikätoverini kävivät lukiota ja tekvät vallankumousta. Pääsin iltalukioon suunilleen samoihin aikoihin kun aloittelin koti-isänä, ja niimpä päiväni kuluivat lukiessa ja vaihatessa vaippoja, sekä tunkiessani Pilttiä pennun aina ammollaan olevaan suuhun. Nykyään tätä isäfobiaa ei haluta ymmärtää – ainakaan niissä piireissä joissa kovalla, märisevällä äänellä itkevä lapsi on onnen korkein aste, jota kaikkien pitää haluta ja ihailla. Ennenvanhaan vain aniharvoin miehet lirkuttelivat lastenvaunujen yllä: tui-tui-tui -huisäisäi-huisäisäi – eli kyllä ne ovat yleensä naisia, ja usein lapsettomia vanhoja tätejä. Tänä päivänä mikään ei ole niin muka niin ihanaa kuin nähdä auvoisa nainen, jonka tissit pullottavat maidontuotannon runsaudesta avonaisesta jumpperin kaula-aukosta, tai voiko olla mitään ihanampaa kuin nähdä pullea nainen työntämässä vaappuen vaunuja, hiljaa kuin pikkuelefanttien marssissa, ja jota seuraa karavaanina pari -kolme äänekkäästi kiukuttelevaa pari -kolmevuotiasta. Ah sitä perheonnea! Jos tosimies ei tätä kaikkea halua, pidetään häntä omituisena, mutta vielä omituisempana häntä pidetään, jos hän alvariinsa hyppyyttää muiden mukuloita polvellaan, tai kähmii heitä setämäisen ovelasti hymyillen. Jälkimmäisestä joutuu linnaan. Tasapainotilaa näiden kahden suhtautumisvaihtoehdon välillä on vaikeaa hakea. Parempi on siis nähdä pikkulapset sellaisina kuin ne ovat. Nähdä kuinka niillä on alvariinsa paskat housussa, ja kuinka ne pukertavat loputonta, ääliömäistä itkua. Aina kun joku naisenkollo esittelee maireasti hymyillen kuolaavaa lastaan, kuuluisi tosimiehen sanoa: on niin man saatanan ruma, ihan kuin äitinsä! Tosimiehen kuuluu myös aina sanoa nuorelle aviomiehelle: siinäs sitten olet naimisissa pentulaumasi kanssa elinkautisesti, tai ainakin seuraavat kolmekymmentä vuotta! Eipä ihme, että useimmat avioliitot päättyvät eroon kun yhteiselon tyly totuus paljastuu vähitellen nuorelle aviomiehelle: tätäkö se, saatana, sitten onkin! Eipä pääse enää vapaasti viettämään baari-iltoja, ja käymään naisissa, tai ryyppäämään perseitä olalle. Tai tietenkin sitä pääsee, mutta useimmiten se lisääntyvää marmatusta ja lopulta avioeroa, tai pysyvää erillään asumista. Sitten sitä on ihan pakko käydä naisissa, ja kuvitella että tämä uusi olisi jotenkin erilainen – vaikka sitä sitten joutuukin väistämättä uuden ikeen alle, ja uuden pentulauman kahlitsemaksi. Kenties tämä kaikki on taustana Turmiolan Tommin syntymiselle, eli mies ratkaisee asian ryhtymällä ryyppäämään ankarasti, ja alkoholisoituu siinä sitten joko pian, tai hitaammin - ja kusee lopulta aivonsa viemäriin. Toiset taas käpertyvät nurkkaan, ja ulisevat niinkuin Punaiseksi palanut: uijuijui - koskee korvien väliin! Nurmion sanoin mies voi raataa niinkuin juhta joka kiertää kaivoa, tai uhrautua muilla tavoilla. Kirkkaimman kruunun saat. Pitäisi käsittää, että auvoisa perhe-elämä ei ole tosiasiassa kuin joidenkin hönelöiden naisten haaveena, ja se ei sovi kaikille. Jos se nimittäin sopisi, ei olisi avioeroja, ja kaikki liitot pysyisivät voimassa maailman tappiin saakka.
.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
HP p6548.sc, Linux Mint 11, AudioBox USB, PACPL, and Audacity