Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Nämä MP3 -tiedostot on tarkoitettu nopeille laajakaistayhteyksille, ja niille, jotka harastavat ämppäreitä. Ämppärit ovat ihan käteviä, sillä kun ne poltetaan sellaisinaan CD tai DVD -levylle datana, osaavat DVD ja BlueRay -soittimet soittaa niitä. Myös USB -muisteihin tallennettuina ne toimivat uusissa autoradioissa, ja BlueRay -soitinten USB -liitännän kautta. Mokkulayhteyksille nämä raskaan sarjan ämppärit saattavat olla liian kova pala, ja niiden lataus kestää ikuisuuden, mutta nämä nyt ovat parasta mikä ämppäreissä on teknisesti mahdollista. Jos halutaan parempaa, pitäisi siirtyä muihin formaatteihin, joita esimerkiksi hifistit käyttävät. Nuo kaikkein huvittavimmat kreatuurit joita maailmassa löytyy. Lihavat, mutta äveriäät miehet kuunteluhuoneissaan, vakavina ja sennäköisinä että ymmärtäisivätkin jotakin. Täytyy tietenkin pitää järki kädessä, sillä jotkut ovat avoimeasti sitä mieltä, että nämä minun tulkintani eivät ole musiikkia lainkaan, vaan silkkaa paskaa – eivätkä ainakaan yllä jatsin kunniakkaille kukkuloille. Vai ovatko nuo nyt niin kovin hääppöiset ... nuo kukkulat kaikkinensa.
Vaikka äppärit ovatkin monipuolisia ja käyttökelpoisia, niin mokkulatyyppisille yhteyksille 320 kbps MP3 saattaa olla liian hidas. Heille sopiikin paremmin 100 kbps AAC -formaatti, joka on tarkoitettu multimediapuhelimiin, ja joka siirtyy muutoinkin liukkaammin. Mäkin käyttäjien kannattaa asentaa systeemiinsä VLC -ohjelma, ja säätää selaimensa käyttämään sitä soittamaan näitä tiedostoja, ja tämä ohjelma soveltuu myös windowsiin, ellei siihen ole asennettu erillistä koodekkipakkausta, joka hoitaa homman. Linuxissa GNOME -työpöytäsysteemiin kuuluva Totem riittää mainiosti, kun sitä on täydennetty laajennetuilla gstreamer -paketeilla.
Tein tässä vastikään uuden version Se on ohi ny – biisistä, joka on The Rolling Stones -yhtyeen parivaljakon kynästä aikanaan kirvonnut. Hauskinta alkuperäisbiisissä on sellainen hulvaton, holtittomasti heittelehtivän vaunun tunnelma, jota on itse asiassa tavattoman vaikea jäljitellä. Suomessa näitä tämäntyyppisiä kovereita ei ole juurikaan tehty, koska artisteilla on senverran itsekritiikkiä – paitsi minulla – eikä edes hektoori ei ole näitä koveroinut. Tämä saattaa tosin johtua siitä, ettei sillä hektoorillakaan ole helppoa, ja että se on ajatellut kaiken menevän lopultakin ihan omalla painollaan, ja että joskus ilmestyy sellainen ihminen jolla itsekritiikkiä ei ole. Nyt olen täällä tänään. Voitte pitää tätä eräänlaisena karaokena, jossa on omat puutteensa, mutta silti oma olemassaolon oikeutuksensa. Ja tämä minun versioni on, luonnollisestikin, täysin ilmainen. No niin. The Rolling Stones – yhtye on tavallaan osoittautunut aikojen saatossa merkittävämmäksi kuin The Beatles, koska he kehittivät aivan oman tyylinsä laulaa ja soittaa, ja ovat pysyttäytyneet (jo hieman kulahtaneinakin) laulussa, kitarassa, ja rummuissa, ja kolmessa soinnussa. He toivat lavaesiintymiseen mukaan myös suoran, vihjailemattoman seksin, ja ovat olleet tavallaan sakilaisten hengenheimolaisia, ja heillein voisi laulaa Sakilaislaulun, jos he nyt suostuisivat sitä kuuntelemaan. Piitleseillä oli paljon paremmin sovitetut biisit, joissa oli mutkikkaat sointurakenteet, ja sen sellaiset - mutta heilläpä oli taitavampi studiotaustavaikuttaja, joka osasi sovittaa poikien ideat uudella (vanhalla) tavalla. Rollarit tekivät lähes kaiken itse, ja heidän musiikkinsa onkin ihan todellista kansanmusiikkia. En minä heitä millään muotoa ihaile, enkä haluaisi heitä esimerkiksi seinänaapuriini asumaan (onko se siis Lenin, vai maanteitä pitkin kulkeva Rollingstouns – siinäpä pulmaa kerrakseen). Jo suomalaissa muusikoissakin olisi kestämistä, sillä jos esimerkiksi se Satumaatangon tekijä asuisi seinänaapurissa, täytyisi kovin korvin kuunnella, kuinka se taas pistää stereot lujempaa – ja mahdollisesti vielä keskellä yötä. Inkinen SIG -yhtyeineen olisi ollut melkeinpä sietämätön seinäntakuisena, koska heidänkin biiseissään puhtaan naapureista, jotka ryskyttävät harjoillaan tahtia seiniin, kun musiikki raikaa vaikka keskellä yötä.
No niin. Rollareiden musiikki on minun mielestäni, puutteistaan huolimatta, varsin laadukasta, ja sitä ei oikeastaan voi edes pilata – en edes minä, kuten huomaatte – kuunneltuanne minun esitykseni. Ylläolevassa kuvassa näette Jakkerilan Mikon laulamassa hänelle tuttuun tapaan venkoillen. Jos joku olisi sanonut aikanaan vielä nuorelle Mikolle, että ei se leipä, Mikko, kiemurtelemalla pöytään tule, niin olisipa sanoja erehtynyt pahan kerran. Ihminen näyttää nykyaikaisella suurkonserttilavalla varsin pieneltä, ja kovasti hänen onkin hypeltävä jotta edes näkyisi. Että tuolla se Jakkeri taas menee. Ja kyllähän Jakkerila ravaakin konsertilavalla melkein jatkuvasti ees-taas – mikä todistaa sen, että mies on hyvässä fyysisessä kunnossa. En ole koskaan ollut Rollareiden konsertissa, mutten ole ollut yhdenkään muunkaan yhtyeen konsertissa, ja oikeastaan musiikin starat eivät ole koskaan kuuluneet minun maailmaani, jonka muodostavat lähinnä kerrostalot ja yötä-päivää pärisevät mopot. Olisi tietenkin houkuttelevaa edes ajatella nähneensä edes kerran maanteitä pitkin kulkevan rollingstonesin. Voin kuitenkin kuvitella millaista oikeassa rock-konsertissa olisi.
Ylläolevassa kuvassa vääntää puolestaan rokkia Ketsu Rikulainen. Kasvoilla kuvassa näkyvä tuska ei voi olla vain hyvin näyteltyä, vaan tyyppi todellakin eläytyy soittoonsa, ja laittaa kaiken peliin mitä on laittaa. Eihän kaveri mitenkään voi tietää, milloin häntä ollaan kuvaamassa, ja laittaa naamalleen kuhunkin tilanteeseen sopivan arki-ilmeensä. Nämä kaverit eivät voi elää normaalielämää. Näistä kuvista näkyy mitä ilmeisimmin se tosiseikka, että jokaisella kiertueella taiteilijoiden on pantava lavalla kaikkensa peliin, ja siksi he saavat hommasta muita korkeampaa palkkaakin.
Artistien on kitisemättä siedettävä ihmisten alituista tuijottelua, ja innokkaimpien fanien perässäjuoksua, sekä pahoja puheita lehdistössä ja televisiossa. Nysse Kaarlo Vatsila on ottanut heroiinia. Kaarlo (Charlie Watts) on itse asiassa yhtyeen kaikkein mielenkiintoisin hahmo. Hän ei juurikaan anna haastatteluja, ja näyttää aina siltä, että hän olisi tullut konsertteihin vain rummuttamaan, ja että hän lähtisi sieltä siistissä pikkutakissa kotiinsa siemailemaan olutta takan edessä (kai hänellä sentään takka on?). Hän on epäilemättä henkilö jolta olisi vaikea kysyä mitään, koska hän on niin ilmeetön. Tulee hakematta mieleeni ne muutamat potilaat edesmenneestä Rauhan sairaalasta, joille oli tehty tietty aivoleikkaus, jossa tietty etulohko olisi suljettu pysyvästi pois käytöstä. Toisaalta Rauhan potilaat eivät kyenneet rummuttamaan samalla tavoin kuin Vatsila - edes sormillaan pöytälevyyn. Rauhan sairaalan lääkäreistäkin suurin osa oli aivan tavallisia lälleröitä, vaikka heille aina nöyriteltiinkin, ja heheteltiin hämillisinä. Ehkäpä ero tavalliseen hemmoon on siinä, että jotkut tosiartisteista ja rumpuvelhoista ovat nimenomaisesti lahjakkaita rytmissä ja tempossa, ja se on heille yhtä helppoa kuin meille löytää bussipysäkkejä ja muita maamerkkejä. Eräässä haastattelussa Remulta kysyttiin jotakin artisteihin leimallisesti liittyvää, ja hän otti esimerkikseen Albert Järvisen. Hän sanoi, että jos miestä katseli lojumassa jollakin esiintymispaikan takahuoneen penkillä, ei olisi millään uskonut miestä huippukitaristiksi, mutta heti kun miehelle annettiin käteen kitara ja työnnettiin lavalle, hän oli kuin toinen mies. Näillä hemmoilla on tämä kadehdittava kyky muuttua toisiksi miehiksi. He edustavatkin esitystilanteessa jotakin sellaista, jolla on tiettyä ikuisuusarvoa, ja ikonisuutta.
Näin tässä ihan melkein öylönnä YouTube -videon, jossa yhtye soitti varhaiskaudellaan jossakin konsertissa Englannissa. Täytyy sanoa, että pojat soittivat tosi huonosti, ja että Mikko (Mick Jagger) näytti siinä erittäin pelsätyneeltä, ja hänen silmänsä pyörivät päässä täydellisessä epäsynkassa korvien kanssa. Totettakoon tässä sekin, että sangen monet nykyään niin kuuluisat artistit vaikuttavat varhaisissa videoissaan täysiltä amatööreiltä, kuten vaikkapa David Bowie noissa stardust -aikuisissa tekeleissään, ja konserttitaltioinneissaan. Sitä vain huomaa kysyvänsä itseltään, että näinkö pahasti meitä petettiinkin? Tietenkin ne lauloivat ja soittivat paljon paremmin kuin monikaan noiden aikojen kotisoittajista, ja sitten on vielä huomioitava sekin, että musiikkia kuunneltiin mm. matkaradioista, joissa äänentoisto oli nyt mitä oli. Matkaradiossa kuultuna moni nykyisitäkin artisteista kuulostaisivat melkoisilta amatööreiltä. Tarkoitan tällä kaikella sitä, että noihin aikoihin ei monikaan olisi kyennyt ennustamaan sitä, että tämä nimenomainen yhtye tekisi vuosikymmenien mittaisen uran, ja möisi satoja miljoonia levyjä, ja soittaisi loppuaikoinaan täpötäysille stadioneille. Miksei esimerkiksi suomalainen Scaffolds -yhtye yhltänyt samaan? Tai The Boys? Miten kävikään niille monille maailmanvalloituksille joihin monien suomalaisyhtyeiden ja artistien sanotaan yltäneen? Mikä siis teki The Rolling Stones -yhtyeestä sellaisen, että sen voi sanoa muodostuneen erääksi aikamme ikoneista. Jotakin osviitaa siitä, mitä meiltä puuttuu voi saada vertaamalla meikäläisiä elokuvia ja sarjaohjelmia, joissa kaikki soutaa paikallaan, ja ulkomailla tuotettja elokuvia ja ohjelmia, joissa kuvat ja tarinat kulkevat. Ehkäpä erityisesti meikäläisessä kansanmusiikissa on jotakin samaa pysähtyneisyyttä, ja tyhjänpäiväisi sirkulaarisia sävelkulkuja, ja ikävää mollitusta. Ei sellaisessa ole aineksia koko maapallon kasojen yhteiseksi ikoniksi.
A player: Timo Kinnunen
with my owns
(someone must just put his owns)
HP 6548.sc, Ubuntu 10.04, Audacity, and PACPL