Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Ylläolevassa kuvassa näet Kullervon kiroavan, ja miksei tämä kiroaisi, sillä joku on varastanut hänen housunsa, ja näkyy, että on sitä tullut otettua aurinkoa aina housut jalassa, ja että vain yläkroppa on ollut paljaana. Muuten sitä sitten ollaan kuin kalkkilaivan kapteeni. Mutta ei kallenkullilan paimenenkaan parane olla ihan alasti, sillä silloin ei voi illalla riisuuntua rauhassa, ja panna levolle! Olen käyttänyt näissä jutuissani paljon Google Street View -kuvausauton ottamia kuvia. Ne antavat osviittaa siitä tulevaisuudesta, jollainen meitä odottaa. Kaikki paljastuvissa oleva paljastuu lopulta, ja jatkuvan liikkeen hallinta on lopulta jokaisen ulottuvilla. Kukaan ei kykenisi ottamaan vastaavaa määrää valokuvia – saatikka sitten käsittelemään niitä niin, että niille rakentuva tarina syntyy. Google Street View -kuvat on valitettavasti ikävällä tavalla vesileimailtu, ja niiden poistamisessa kuluu aikaa. Tosin koneelta vaaditaan tehoa jotta kuvankäsittely sujuisi säällisessä ajassa. Kaikesta tällaisesta kehityksestä seuraa lopulta se, että ihmisillä ei ole enää yksityisyyttä. Meistä jokainen voidaan yllättää onanoimasta omalla takapihallaan, tai tavata kusella huoltoaseman liiterin nurkalla. Parasta googlekuvien kohdalla lienee se, että aina kun joku tekee kuvien perusteella jutun, muut voivat tsekata käytetyt kuvat ja kuvakulmat yksinkertaisesti seuraamalla samoja reittejä, ja voivat keksiä uusia tarinoita. Näin syntyy tragediaa ja näin syntyy (niin haluttaessa) komediaa. Maailma on toki muuttunut muutoinkin. Kaikki (paitsi minä ja muutamat muut) kuuluvat nykyään naamakirjaan. Olin minä tosin jonkun aikaa siinäkin mukana, mutta kun huomasin, että se rakentui liikaa minä tykkään tai minä en tykkää -linjalle, luovuin leikistä. Enhän minä nyt tosissani tykkää teistä kenestäkään! Mutta kun nyt olemme näin paljastetut perin juurin, olemme lähes housuttomia kaikki. Tosin tämäkin asia on hieman monimutkaisempi kuin miltä se näyttää, sillä riittävän kaukaa katseltuna meillä kaikilla on jo syntymässä saadut nahkahousut, eli Wir haben nur Lederhose. Vaikka olemmekin kaikki samanlaisia uunoja, niin tulkintamme todeksi uskomistamme ilmiöistä vaihtelee jo luonnostaankin. Se merkitsee sitä, että joku näkee suoria ja kätkettyjä merkityksiä siinä missä joku toinen ei niitä näe. Vanha kunnon Ludwig Wittgenstein on sanonut, että meille näytetään kaikki, ja että kaikki on selvästi nähtävissä. Se tarkoittaa sitä, että totuus (olipa se sitten mitä tahansa) on aina silmiemme edessä. Tällä tavalla me ymmärrämme, ja ymmärrämme siksi että olemme tavallaan kiinteä osa ymmärtämistä, ja emme voi ymmärtää mitään tämän koneiston ulkopuolelta. Olemme itse ymmärrys. Tästä seuraa, että kenties milloinkaan ei voida kehittää analyyttistä katuvalokuvausohjelmaa, joka kykenisi huomioimaan kaikki näkökulmat, ja kuvien tulkinnat. Tekoälyyn perustuva kuvien tulkinta jäänee haaveeksi, koska tekoälyn mieleen ei voi edes juolahtaa kokemusta omasta olemassaolosta, josta kaikki riippuu. Ilman tällaista itsereflektiota on täysin mahdotonta antaa merkityksiä sille, mitä johonkin kuvastoon ei sisälly, tai jota ei ole saatu mukaan, mutta joka silti vaikuttaa taustalla. Eihän siellä taustalla ole yhtään ketään. Jos esimerkiksi otetaan kuva raunioutuneesta ja palaneesta mökistä läheltä Rauhan entistä juna-asemaa, jää sen merkitys lähes käsittämättömöksi, ellei mukaan tuoda lisäinformaatiota, että kyseessä on erään Sannin mökki. Voidaan selittää, että tämä kyseinen Sanni on jo kuollut, mutta että hänet tunnettiin aikanaan korvenkyläläisenä kylähulluna, joka lopulta päätyi Rauhan sairaalan potilaaksi. Sitten selitetään vielä, että meikäläinen, ja muutamat pojannulkit kulkivat koulumatkallaan mökin ohi, ja että tämä mökissä asunut Sanni uhkasi salvaa kaikki kiinni saamansa pikkupojat. Näin voimme syventää kuvan raunion merkitysrakennetta, mutta pelkän kuvan perusteella tämä ei onnistu, sillä sen takana ei ole mitään fyysistä, selittävää kontekstia. Toisaalta älyttömän tapaa tulkita ja valita kuvia ei voida koskaan ennakoida! Kun katselette ja huomioitte minun tekemäni kuvavalintoja ja kuvausreittejä, ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan. Ne ovat osa jotakin juonellista kertomusta, ja niissä ei ole yhtä ja ainutta totuutta, tai jokainen tarinani komponentti onkin osa toisia, selittäviä konteksteja, joissa merkityset ja tarkoitukset ovat täysin erilaisia kuin ne, joita itse olen preferoinut. Eivät ne tyypit Google Street View -kuvausautossa oikeasti tienneet, mikä minkäkin kuvatun kohteen merkitys kullekin katsojalle on, mutta he tietenkin voivat todeta, että tulipahan taas tallennettua jotakin, jolle joku toinen keksi tuon tai tämän merkityksen. Ainut minkä he osaavat on se, että he lisäävät kuviin jälkikäteen vesileimansa, ja suttaavat autojen rekisterikilpiä, tai häivyttävät ihmisten kasvonpiirteitä. Tällainen massakuvaus antaa toisaalta mahdollisuuden itsekullekin valita entistä paremmin sen, minkä itse nimenomaan tahtoo esittää omassa kollaasissaan, ja minkä jättää kokonaan pois. Eihän siitä voi jäädä edes kiinni! Tavallaan kaikki auton ottamat kuvat ovat äärimmäisen tosia, mutta niihin on miljoonia erilaisia näkökulmia, ja siten myös trinjoonia merkityksiä. Kuvia katseltaessa muodostuu tuhansittain erilaisia kertomuksia ja korostuksia, ja itsekukin voi näitä analysoidessaan käyttää nimenomaan omaa ymmärrystään, ja täydentää Googlen kuvausauton sokeaa kertomusta lähes kaikesta. Aina kertoessamme valitsemiimme kuviin perustuvia kertomuksia nostamme asioita olemassaoloon, ja näiden kautta asioille syntyy olemassaolollinen status. Ja emme ole puhuneet vielä sanaakaan tarinoiden mielekkyydestä, tai edes niiden tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta – mikä taas on kokonaan oma juttunsa.
Sattuipa kerran silmiini sangen outo joennimi – nimittäin tämä Unterniskajoki – jonka syvintä olemusta pähkäilin tosi pitkään. Miksi siinä on saksankielinen sana yhdistyneenä suomenkieliseen sanaan. Tuli mieleeni heti sakemannien laulu Deutschland, Deutschland, Unter Alles, mutta ei kai se nyt sentään se voinut olla kyseessä. Netistäkään tällaisesta joesta ei paljoa tietoa herunut, ja henkilökohtaisesti minulla ei liity jokeen minkäänlaisia siteitä, tai kokemuksia - niin sanoakseni – ja sanonkin. On totta, että kävin koulua tuon joen välittömässä tuntumassa, mutta en kuullut kenenkään koskaan puhuvan siitä. Sitä ei yksinkertaisesti ollut minulle olemassakaan. Vasta aivan hiljattain tämä mainittu joki alkoi askarruttaa minua, ja tällöin osana sitä pitkää prosessia, jossa Vuoksen kukusuuntaa ja virtaamia on yritetty hallita ja muuttaa. Olin ladannut aiemmin FaceBook -palvelimelle joitakin Unterniskajoen kuvia, ja kun tämä lyhyt jakso elämässäni viimein päättyi, päätin tehdä kuviin perustuvan erillisen jutun. Sanottakoon joesta jo tässä vaiheessa senverran, että nykykunnossaan se ei ole oikeastaan joki, vaan jonkinsortin valtaoja. Jos jollakulla siihen liittyisi lämpimänkosteita ja kiihkeitä muistoja, niin sille nyt ei voi mitään itse isä jumalakaan. Ylläolevassa pikkukuvassa näkyy tosin Immalanjärvi, josta Unterniskajoki saa alkunsa. Se taas olisi kokonaan oman juttunsa aihe, sillä sijaitsihan siellä sota-aikana sotilaslentokenttä, josta hävittäjät ja pommittajat ojustivat aikanaan kohti Tali-Ihantalan rintamaa, jossa ratkaisitiin Suomen kohtalo.
Kun mie saisin Savosta naida alkaa eräs Kantelettaren monista runoista, ja minun mielessäni se on aina liittynyt Mikkelissä viettämääni aikaan. Olen asunut Mikkelissä kolmeen eri otteeseen, ja nainut siellä kerran, mutta siitä en kerro tässä jutussa sanaakaan. On siis turha odottaa mitään tilitystä omasta elämästä, sillä sitä ei tule. Ei näet ole mitään tilitettävää, tai mitään erityistä kerrottavaa. Minun Google-muistelmani eroavat useimmista muista muistelmista monin eri tavoin. Monissa lukemissani muistelmissa mainitaan nimittäin vallan sivukaupalla myöhemmin tunnetuiksi tulleita henkilöitä. On suorastaan merkillistä miten joku Lasse Lehtinen onkin voinut tavata koko ajan myöhemmin nimekkäiksi kohonneita henkilöitä, tai ainakin sellaisia, jotka ovat esiintyneet julkisuudessa, niinkuin hän kertoo luotettavissa muistelmissaan. Toisaalta Lehtinen kertoo itsestään vain hyvin vähän, ja ei kerro ollenkaan samanlaisella antaumuksella itseään koskevia, naurettavia juttuja, kuten niin mielellään kertoilee muista, ja hän korostaa monissa tuttavuuksissaan selkeästi niitä, jotka ovat vaikuttaneet yhteiskuntamme huipulla, tai ovat teeveestä tuttuja. Ja jolleivät hänen kuvaamansa henkilöt olisikaan kuuluisia ja tunnettuja, niin he vilahtavat silti taka-alalla niissä kuvissa, joissa esiintyy vieriaiden valtioiden johtajia. Ovat näet henkivartijoita, ja joitakin heistä saattaa tavata portsareina, jotka hekin ovat tavallaan julkisuuden henkilöitä. Olenko siis jotenkin tyhmepi kuin Lehtinen, joka on tavannut melkein kaikki julkimot, ja jonka toimittama teinilehti Proteini näyttää olevan tärkeintä mitä Kuopiossa on koskaan tapahtunut. Kummaa, että vastaavaa ei ole tapahtunut minulle Mikkelissä. Itse asiassa minulla ei ollut siellä ainuttakaan tosiystävää, mutta ei se mitään, kuten Eemeli sanoi. Olen kuitenkin tehnyt tämän jutun, koska on aina mukava tallentaa erilaisiin paikkoihin liittyviä muistoja. Tämä on kuvitellun tarinaketjun ensimmäinen ja toinen osa, ja mitään varmuutta muiden osien ilmestymisestä en voi antaa. Saas ny nähdä, kuten entinen mies sanoi. - ja täräytti päälle päräjävät pierut.
Kaikes olen ollut pait puuron silmäs, kuten muuan pöljä pohojaalaanen aikanaan sanoi. Jyväskylässä tapasin joitakuita nimekkäitä filosofeja, ja menestyneitä professoreja, sun muita, mutta en minä niitä ole tuntenut henkilökohtaisesti, tai käynyt niillä yökylässä. KTL:ssä olin tuntevinani leegion tuttavia, mutta kaikki ne ovat hävinneet kuin pieru Saharaan. Yliopistolla näkemäni ihmiset katosivat omille teilleen melkein samanaikaisesti kun lähdin sieltä viimeinkin maailmalle. Jyväskylän aikoihin tuntemistani ihmisistä kukaan ei ole myöhemmin halunnut pitää yhteyksiä, ja olenkin ollut huomaavinani näin jälkikäteen, että tunsin sieltä vain muualta sinne tulleita henkilöitä, joista useimmat ovat (minun laillani) muuttaneet sieltä pois. Varsinaisia, aidon rasvanahkaisia jyväskyläläisiä, en juurikaan tuntenut, paitsi erään, naapurissa asuneen, entisen Aren hitsarin, ja hänen hauskan vaimonsa, jotka molemmat ova jo aikapäiviä sitten kuolleet. Muistan kuinka kävelin kerran, täysin satunnaisesti, entisen kotitaloni ohi, ja hitsarin eukko huusi minulle nimeäni ikkunasta, ja pyysi sisälle. Menin oitis kylään, ja kahvilla eukko kertoi miehensä jo kuolleen, ja elelevänsä yksikseen. Lapsetkin kävivät kuulemma vain harvoin, ja ajan kuluessa aina vaan harvemmin. Kertoi toivoneensa, että entinen eukkoni olisi käynyt edes kerran kylässä, muttei ollut kuulemma näkynyt. Kun se oli sentään aikaaan naapurissa asuessa käynyt kylässä harva se päivä. En raaskinut kertoa, ettei se välittänyt vanhoista eukoista, tai vanhoista naapureistaan muutoinkaan, kun kuului sukuun, joka ratkaisi hankalat ja kiusalliset ihmissuhdekysymyksensä aktiivisella unohtamisella. Kaikki entiset ystävät muuttuivat pikavauhtia epähenkilöiksi. Vähän ajan päästä mummo sitten kuolikin. Vanhan, yksinäisen ihmisen osana on unohdus. Olen toisaalta erittäin tyytyväinen siihen, että lähdin pois Jyväskylästä, sillä kaikki ne työpaikat, joissa minulla oli kunnia vetelehtiä, olivat eräänlaisia suojatyöpaikkoja, ja kyllä se yliopistokin kuului niihin – hyvin pitkälti.
Kaupakadun Appro oli vielä 1970-luvulla pelkkä vitsi, ja ei lainkaan samanlainen, läpikaupallinen tapahtuma, jollaiseksi se on nykyisin paisunut. Melkein jokaisessa opiskelukaupungissa on jotakin vastaavaa tarjolla. Kyse on ihan avoimesti siitä, että opiskelijakaupungin ravintolat tavallaan mainostavat tapahtuman kautta itseään, ja toivovat saavansa opiskelijoista asiakkaitaan. Tutkielman värkkäämisen asiasta tekee ongelmalliseksi se, että Jyväskylässä monia entisaikojen kapakkoja ei enää ole, ja luetteloa pitäisi päivittää melkein joka vuosi. Kapakkakierroksesta ei tästä syystä voi tulla jotakin, jonka useat opiskelijasukupolvet voisivat jakaa keskenään – ja lopultahan kyseessä on pelkkä kaupparatsujen idea.
Lueskelin kerran huvittuneena, kun muuan hemmo kertoi netissä asuneensa sen ja sen kuuluisuuden naapurina, ja eräs toinen taas kertoi kaverinsa tyttöystävän asuneen kuuluisan henkilön alapuolella kerrostalossa. Kun itse en nyt liiemmin julkimoita tunne, täytyy oikein pinnistellä josko näiden kanssa olisi tullut oltua edes jonkinlaisissa tekemisissä. Ja löytyihän sellainen lopulta, Nykäsen Matti, vaikkakaan en ole miestä koskaan tavannut tai tuntenut henkilökohtaisesti, sillä elimme niin erilaista elämää. Ylläolevassa pikkukuvassa näkyy lasikaappi jossa on urheilumuseossa näytteillä olevia Nykäsen hyppyvarusteita, ja monoja. Kaikkea tällaista ulkoista krääsää. Kun sitten tulivat meikäläisenkin saataville nämä Google Street View -kuvat, tarjoutui oitis mahdollisuus saada kuvallista materiaalia minkä tahansa tarinan tueksi, ja saatoin virtuaalisesti tutkia, kuinka paljon on jäljellä niitä konteksteja, joissa tuli elettyä silloin, kun ajauduin satunnaiseen naapuruussuhteeseen Nykäsen Matin kanssa. Nykyisellään en juurikaan seuraa urheilutapahtumia, mutta mäkihyppyä tulee vieläkin seurattua, sillä se ei taatusti perustu trikkikuvaukseen – hidastuksia kenties lukuunottamatta.
Tämä on kertomus Helsingistä, vaikken ole siellä koskaan asunut vakituisesti, mutta ei se mitään, ei se mitään. Kukaan ei voi olla täydellinen, niinkuin Tony Curtiskaan ei ollut, koska oli mies, vaikka olisi pitänyt olla nainen. Helsinkiläisen dilemma on aina ollut, ollako vaiko eikö olla, sillä jos rupee oleen, niin ainahan se on sitä pahempi tosiasioille, vai mitä? Tosiasia on, että useimmat vähääkään merkittävämmät tiedemiehet tai taitelijat ovat kotoisin Helsingistä, ja kaupunki on säteillyt vaikutustaan muualle Suomeen. Voi sanoa, että ilman helsinkiläisiä suomenruotsalaisia nuoria meillä ei olisi kenties vieläkään nuorisomusiikkia, vaan sen tilalla kokonaan muualta kopioitu, ango-amerikkalainen tajuntamössö. Monikansallisuus on ollut meille suoranainen voimavara, kuten Kirka ja Marion ovat osoittaneet. Tämä saattaa ärsyttää erityisesti persuja, joiden mielestä ruotsinkieliset pitäisi karkottaa Pohjanlahden taa, ja kaikki ulkomaalaistaustaiset lähettää kotiinsa.
Tämä on kertomus Rauhan sairaalasta sellaisena kun se oli silloin kun Google Street View -auto kierteli sen nurkkia. Sairaalan keskeisimmälle alueelle kuvausauto ei päässyt. Ylläolevassa pikkukuvassa olevaa rakennusta kuvausauto ei olisi voinut kuvatakaan, koska se oli jo purettu. Kyseessä on ylätalo, jossa tapahtui Rauhan sairaalan aikana paljon asioita. Kuvan suuret sivuikkunat kuuluivat juhlasaliin, jossa vietettiin joulujuhlia ja jossa näytettiin elokuvia. Sellaisia kuten Opettajatar seikkailee, Kuherrusmatka kuudelle, Oho, sanoi Eemeli, Kaks tavallista Lahtista, ja niin edelleen ja edelleen. Sökö-sökö-söö! Joskus esitettiin myös japanilaisia elokuvia, joissa oli yhdyntäkohtauksia, kuten Kagi-outo ahdistus, ja jotka olivat siksi kiellettyjä. Oli täysin turhaa yrittää päästä sisään näitä katsomaan, sillä keskuksenhoitaja, joka myi lippuja, tunsi kaikki lapset, ja tiesi varmasti heidän ikänsä. Ylätalon alakerrassa sijaitsivat sairaalan autotallit ja hieno voimistelisali. Sieltä lähti myös maanalainen tunneli muihin rakennuksiin. Jostakin syystä alueen nykyiset haltijat päättivät purkaa nimenomaan tämän rakennuksen kaikkein ensimmäisenä, mutta jäljellä oli sentään muutamia, tunnistettavia kohteita, joihin voi sorvata jonkinlaista tarinantynkääkin.
Ylläolevassa kuvassa on Korvenkylän merkittävin rakennus, eli Parkkarin baari, joka syystä tai toisesta on saanut kunnian säilyä nykypäiviin saakka, vaikka muutoin kylässä melkein kaikki vanha on purettu, ja tuttuja maamerkkejä on sieltä enää turhaa hakea. Korvenkylä on nykyään rakennettu täyteen pieniä omakotitaloja, ja siellä on marketteja sun muita. Kyseessä on nykyisin, tavallaan, kaupunkimainen lähiö, ja siellä asuu runsaasti myös entisiä rauhalaisia, jotka ovat rakentaneen kylään omakotitalojaan. Ennenvanhaan se oli puhdaspiirteinen maalaiskylä, ja sellaisena minä sen pääsin aikanaan kokemaan. Korvenkylän toinen päänähtävyys on ehdottomasti Lakankylä, josta täytyy tsekata ehdottomasti Lakan kalteva talo, jos nyt joku sielläpäin sattuisi käymään, Jääsken osuuskauppa, Mannerin vesitehdas, sekä Emolan talon rauniot. Korvenkyläläinenhän on typillisesti sellainen matalaotsainen, vanttera Korven veikko, joka asuu Lakankylän liepeillä, ja käyttäytyy uhkaavasti.
Jänhiälä on muuan kylä, joka kuului ennen Joutsenoon, mutta kun tämä kunta on nykyisin lakkautettu, on kylä osa Lappeenrantaa. Kylässä ei ole mitään nähtävää, ehkä ylläolevassa kuvassa näkyvää maitokoppia lukuunottamatta. Kuuntelin tässä äskettäin myös Iskelmä-Prinssin – nimeä käyttävän artistin örinäbiisin, jonka nimi oli Ilta Jänhiälässä. Laulu ei naurata kuin kerran, jos nytten sitten sitäkään. Nykyihmisten on vain niin vaikeaa käsittää tanssilavojen merkitystä, sillä ennevanhaan huvittelumahdollisuudet olivat varsin rajatut. Kouluissa oli tyhmiä konsuja, ja muutoin olivat tarjolla nämä lähellä sijaitsevat, pääasiassa urheiluseurojen ja kyläyhdistysten ylläpitämät tanssilavat ja huvikeskukset, jotka siis olivat lähes ainoita mahdollisuuksia huvittua. Homma toimi niissä siten, että pusikoissa piileskelivät ne, jotka olivat ottamassa vauhtia rohkaisuryyppyjen muodossa, ja lavan ulkopuolella muutoin vain ujot, ja lavan sisäpuolella seisoivat tyttöjen edessä muurina ne, jotka olivat jo kylliksi rohkaistuneet. Ravintolaan meikäläisen ikä ei vielä tahtonut riittää, ja niissä kaikissa ei ollut tarjolla musiikkia. Johonkin Lauritsalassa sijaitsevaan Roopen krouviin saattoi päästä sisään, mutta siellä sai juotavakseen kenties vain yhden oluen. Tanssilavoilla tämä pyhä alkoholikysymys oli ratkaisu niin, että asianharrastajat kätkivät pullonsa läheisiin pusikoihin, jossa kävivät ajoittain ottamassa kopsut. Useimmilla tanssilavoilla kävi myös nuorison silloisia suosikkeja esiintymässä, ja myös Danny-Show aloitteli niillä ensitanssiaskeleitaan. Varsinaisista rock-festivaaleista ei vielä ollut tietoakaan, vaikka yksittäisiä tapauksia olikin - ja tanssilavoilla saattoi nähdä myös ulkomaisia artisteja soittamassa. Jänhiälän tansslava oli tosin sangen pieni, ja siellä ei ollut tilaa kunnon orkesterille – olipahan vain pieni loukko, jossa nämä saivat soittaa, joten koreografiasta ja tanssityttöjen esiintymisistä ei voinut juuri puhua. Tanssilava oli suunniteltu nimenomaan pientä yhtyettä varten, eli se oli optimoitu ja sovitettu nimenomaan tangomusiiikkia varten. Tosin siellä kävi kerran esimerkiksi Pertti Metsärinteen orkesteri, joka ei juurikaan mahtunut liikehtimään esiintymistilassa. Monet siellä käyneistä ihmisistä olivat tuttuja rippikoululeiriltä, tai kouluista, ja sikäli tanssit muodostivat sosiaalisen tapahtuman, ja tietyssä mielessä esiintyjillä ei niin väliä ollutkaan – kunhan vain näki tuttuja.
Ylläolevassa pikkukuvassa näkyy Napinkulma, joka ennemuinoin oli tunnettu laajalti ympäröivällä maaseudulla. Nykyiset imatralaiset eivät välttämättä tiedä mistä tässä oikein puhutaan. Tainionkoski ja Imatra muodostivat karut puitteet omalle oppikoulunkäynnilleni, ja vaikka noissa ajoissa ei olekaan mitään erityistä muistelemista, niin tietyissä, maantieteellisissä paikoissa toki sitä on. Puitteet ja kontekstit ovat kaikille yhteisiä. Minun käymissäni kouluissa oli oppilaina vain taviksia, joista kenestäkään ei tullut kuuluisaa, ja tapaamatta jäivät siis yhteiskunnan tulevat napamiehet. Yhden Rauhan pojan tiedän menneen naimisiin missin kanssa, ja itse olen tavannut Miss Puumalan Joutsenon opistossa. Monestakaan, erilaisissa töissä tapaamistani ihmisistä, ei ole myöhemmin kuulunut mitään, tai heistä ei (lähipiirin lisäksi) tiedä edelleenkään kukaan yhtään mitään mainittavaa. No niin. Olen ollut havaitsevinani, että varsinkin imatralaisten perinnetietämys on netissä erittäin ohutta, ja toivoisin, että tämä juttu auttaa ainakin alustavassa menneisyyden hahmottamisessa. Ei ymmärretä sitä, että nettiä selailevat, Imatrasta kiinnostuneet, haluaisivat nähdä esimerkiksi vanhoja valokuvia, tai uudempiakin, eivätkä välttämättä imatralaisia nykylättänaamoja. Täytyy tosin huomioida se, että on kulunut vuosikymmieniä siitä kun itse vaikutin alueella kiusattuna koulupoikana, sillä olen elänyt valtaosan elämästäni muualla, joten minun näkökulmani on se, minkä Google Street View -kuvausauto mahdollistaa. Olen myös unohtanut paljon asioita, ja siten ne muutamat, hatarat muistikuvat, jotka vielä olen voinut palauttaa mieleeni, muodostavat erittäin harsoisen teräksen, jonka ympärille olen sitten koettanut kutoa jonkinlaista tarinantynkää. Tarina on aina tärkein, ja totuus tulee vasta sen jälkeen.
Ylläolevassa pikkukuvassa näyn minä, pikkukundina Lappeenrannassa, joka on henkinen kotikaupunkini. Muistan kun jäntinsepolla oli aikanaan (ensimmäisten joukossa, tietenkin) kaitafilmikamera, jolla se kuvaili kaikenlaista hölmöä, ja pyysi kerran Rauhassa jotakuta kuvaamaan itseäänkin, ja huuteli: näynkö minä siinä, näynkö minä siinä! Tarkotti kameran etsintä. No niin. Myös Lauritsala oli mukana omissa kuvioissani alusta alkaen, ja se onkin säilyttänyt itsensä samanlaisena kuin se oli silloin kun siellä aktiivisesti asuin kolme vuotta. Suosittelen iltakoulua kaikille joilla on hankalaa normaalissa koulussa, sillä on aina parempi opiskella aikuisessa porukassa kun kinastella kypsymättömien pentujen kanssa koulun pihalla, ja leikkiä siellä niiden kanssa jyskäpäätä, ja läjää, ja muita lapsuuden riemullisia leikkejä. Iltalukio on kokonaan oma maailmansa, jonka olemassaolosta vain harva tietää. Kaikki tapahtuu siellä illalla, kun muilla ihmisillä on omat iltamenonsa. Useimmilla oppilaista on jonkinsortin päivätyö, joten todellista vapaa-aikaa ei ole oikeastaan olemassa. Vaatimustaso on silti sama kuin päiväkoulussa, ja iltalukiolaiset suorittavat täsmälleen saman ylioppilastutkinnon kuin muutkin. Minun aikanani yleistaso oli magnan kieppeillä, ja keskiarvo oli reippaasti päälle kahdeksan. Myöhemmin Jyväskylän yliopiston pääsykokeissa sijoituin lähelle kärkipäätä, ja myöhemmät opintoni sujuivat ihan kivasti, ja minusta tuli yhteiskuntatieteiden lisensiaatti, ja melkein tohtori. Tiedän että pärjäsin, ja tiedän senkin, että mikäli olisin saanut aikanaan tukea, ja mikäli minulla olisi ollut virikkeellisempi oppimisympäristö, olisin päässyt paljon pidemmällekin. Mutta eihän sillä nyt ole lopulakaan mitään merkitystä, sillä tärkeintä on se, että on hauskaa, ja että saa tehdä sitä mitä haluaa – ainakin jonkin aikaa.
Ylläolevassa pikkukuvassa Lappeenrannan muinainen, Rietin kuopassa sijainnut linja-autoasema kuvattuna hetkellä jolloin sitä purettiin. Kuvan on ottanut purkaja itse, joten siinä näkyy joukko hänen käyttämiään koneita. Taustalla kauempana näkyy myös töllisteleviä ihmisiä, joita siunaantuu aina paikalle kun jotakin puretaan, tai jotakin sammutetaan, tai mitä tahansa nyt tehdäänkin. Juuri tällä tavoin me menetämme sielunmaisemamme, vaikka emme käsitäkään, että sitä tapahtuu juuri nyt, ja se on meneillään joka paikassa. Meistä tulee tavallaan historiaa vailla olevia, vähä-älyisiä otuksia, jotka auliisti nielemme tahdottomina sen kaiken tajuntamoskan, jota tulvii telkkarista, jossa kaikki ovat samanlaisia missä päin tahansa maailmaa olivatkin. Vaikka televisiomössö onkin silkkaa valetta, me uskomme sen, sillä suloinen valhe on sitä kaikkein petollisinta lajia. Täytyyhän sitä toki olla olemassa salattujen elämien maailma, ja ne kaikki sen näennäissukulaiset. Mitä sitten jos katerpillari lanaa naapuritalon, koska eihän se vielä meille tule. Me olemme sillä tavoin visuaalisia olentoja, että näemme mielellämme tiettyjä puitteita ympäristössämme, mutta kommunikoimme ja ymmärrämme kaiken ymmärrettävän verbaalisen kielemme välityksellä, ja siksi emme ymmärrä visuaalisen ympäristömme muutoksen merkitystä.
Rasala on pieni kylä Lappeenrannassa, ja kuvassa näkyvä pytinki on Karhusjärven entinen seurojentalo, Karhulinna, josta Moving Birds -yhtye ei liikkunut tai muuttanut mihinkään. Yhtyeen nimi olisi voinut olla Staying Birds, joka olisi kuvannut yhtyeen kohtaloa hieman paremmin, vaikkei olekaan ihan korrektia englantia. Tämä juttu kuvaa lapsuudessani vanhempieni kanssa tekemääni retkeä mummolaan. Autoa ei vielä ollut, se tuli meidänkin pihamme autotalliin Rauhan sairaalassa sitten myöhemmin, mutta sitä ennen meille tuli kuitenkin MZ -moottoripyörä.
Ylläolevassa pikkukuvassa näkyy unarilaista metsää, joka saattaa, puiden mataluudesta ja ohuudesta huolimatta, olla huomattavan vanhaa. Maassa on tuossa kohtaa senverran vähän ravinteita, että puut kasvavat luonnostaankin kaukana toisistaan. Olen käynyt kerran Unarissa, mutta aikaa tarkkailuun oli vain muutamia kymmeniä sekunteja. Muistan vain vanhan, väkäleukaisen ukon, joka nojasi vavisten sauvaansa, ja seurasi kiinteästi autoa katseellaan. Älä ota tätä juttua siis millä tavoin vakavasti, vaan lue sitä kieli poskella, niinkuin kolisit jo.
Lappeenranta, lienee vaikuttanut Savitaipaleeseen lasi-terästeknologian ihanuutta ylistävällä asenteellaan, ja siten edesauttanut esimerkiksi pilvenpiirtäjähankkeiden syntyä alkuaan puhtaassa maaseutukirkonkylässä. Savitaipale näyttää joutuneen kaikenmaailman taivaanrannanmaalareiden uhriksi, ja sortuneen lopulta opportunismiin. Syynä saattaa olla se, että Savitaipale ei ole siinä mielessä aito kunta, että siellä harrastettasiiin omaleimaista kansankultturia, koska kunta on koostettu aikanaan muista kunnista erotetuista osista.
Suomenniemi lienee erittäin vahvasti matkailija – ja kesäasukaspainotteinen kunta, ja siksi se on pyrkinyt pitämään nurkkansa siistinä, ja tyylikkäinä. Kylätoiminta on siellä ollut erityisen vilkasta, ja kaikenlainen perinteen keruu – mikä on estänyt erilaisten pilvenpiirtäjähankkeiden esiintymistä. Suomenniemi voisi hyvinkin jopa säilyä itsenäisenä, jos siellä vain käsitettäisiin kunnan olemus eräänä organisaationa. Tämä rakenne voi olla hyvinkin kevyt, ja sitä voisi hyvinkin pyörittää pari ATK-taitoista henkilöä, tai jopa pelkkä tilintarkastajan koulutuksen saanut henkilö. Kulttuurin ylläpito ja sen luominen jätettäisiin ihmisille.
Ristiina sijaitsee Mikkelin eteläpuolella, ja se kuuluu matkareittieni varteen, joten muutama sana ja kuva siitä lienee paikallaan. Ylläolevassa pikkukuvassa komeilee Ristiinan kirkko, josta puuttuu kuitenkin lastaan taluttava nainen. Ehkäpä joku teistä selvittää tämänkin mysteerin.
Joutsenon kunta ja kaupunki ova jo lakanneet olemasta, mutta ei se mitään. Ennemmin tai myöhemmin mittari tulee täyteen muiltakin. Tuonnäköiseltä se näytti tuon kadonneen kunnan vaakuna, jossa kuvattu joutsen lienee ollut jonkinlainen haavekuva, koska joutsen tapettiin melkein sukupuuttoon, ja kaikkein ensimmäiseksi juuri rintamailta. Vaakunalinnuksi olisi paljon paremmin sopinut kuhankeittäjä tai kangasvuokko, mutta eivät nämä vaakunantekijät sellaisten asioiden päälle mitään ymmärrä. Joutsenon opisto perustettiin kai vuonna 1950 Joutsenoon sellaisessa muodossa jossa itse opin sen tuntemaan, ja sellaisenaan sitäkään ei enää ole olemassa.
Keiteleen kunta se vaan olla möllöttelee ja sinnittelee siinä missä muut kaatuvat, ja lakkaavat olemasta. Keiteleellä harrastettu kyykkäpeli viittaa karjalaisperäisiin siirtolaisiin, joita paikkakunnalla on senverran runsaasti että siellä on ortodoksinen kirkko. Tässä jutussa peliä pyritään tarkastelemaan humoristisessa valossa, eikä jutulla pyritä halventamaan ketään. Tämä nyt on vain yksi näkökulma Keiteleeseen, ja sillä siisti.