Tarmo-poika pelon kourissa - Tarmo and The Fear

Tein tämän piirroksen aikana, jolloin harrastin kaikenlaista piirrustelua väriliitujen kanssa. Näitä väriliituja ei saa enää kaupasta, eikä minulla one enää alkuperäistä piirrostakaan missään, sillä elämä on ne vienyt – tai terävänenäinen mies, kuten Aino Kassisen jutuissa. Jos sitä olisi asuskellut koko elämänsä samassa taajamassa, olisivat kaikki roinatkin voineet säästyä paremmin, ja ullakot täyttyä kaikenlaisesta sälästä (ynnä hirttäytyneistä), mutta minullapa ei ole koskaan ollut ullakkoa, tai kellaria, ja niinpä suurin osa tavaroistani on karissut matkan varrelle. Eipä ole vanhoja valokuvia, tai paksuja albumeita, joiden sisältöä voisi pakkosyöttää vieraille, koska terävänenäinen mies on nekin kaikki vienyt. Toisaalta minun ei kannata kiikuttaa perimiäni kamoja Antiikkia-Antiikkia -ohjelmaan, koska minulla ei ole mitään arvokasta. Siis niin tai näin täten sanoakseni. Tässä piirroksessaolen kuvannut erästä Rauhan potilasta, jonka etunimi oli Tarmo, ja joka oli niitä varhaisia B-rapun poikien edeltäjiä – mahdollisesti transsu. Kun Rauhan sairaala lakkautettiin, Tarmo teki pian itsemurhan, koska oli viettänyt melkein koko elämänsä suljetun laitoksen turvissa, eikä kestänyt avohoidon todellisuutta. Kukapa olisikaan kestänyt, sanoisin, ja sanonkin. Tavallaan lakkautuspäätöksen tehneet poliitikot eivät eroa mitenkään vankiloihin suljetuista murhamiehistä, mutta eivät ne mitään tunnontuskia tekemistään päätöksistä tunne, vaan kokevat toimineensa järkevästi ja oikein. Heitä palkitaan vuosittain yhä uusin prenikoin, ja röyhkeimmät heistä alkavat lopulta muistuttaa joulukuusta. Kun he lopulta kuolevat, he eivät näe kiirastulessa elettyä elämäänsä, ja ymmärrä viimein kaikkia pahoja tekojaan, ja kukaan ei heitä vaadi niistä tilille. Tarmokaan ei saa oikeutta. He pääsevät kuin koira veräjästä. Tietääkseni kukaan ei ole kuitenkaan ihan tarkkaan tutkinut sitä, miten laitostuneen ihmisen käy, kun turvallista laitosympäristöä ei enää ole, kun tämä on elänyt sellaisessa vuosikymmenien ajan. Kuvassa Tarmo kokee pelkoa, mikä on ehkä hyvinkin samanlaista kuin mitä hän koki avohoidon ihanuudessa. Hänhän olisi hyvinkin voinut olla meidän aikamme marsilainen, tai joku noista kadunkulmien iänikuisista saarnamiehistä? Kuvan syntyhetkellä Rauhan sairaalaa, ja sen tulevaisuutta, ei vielä näyttänyt uhkaavan mikään, ja se oli vakaa kuin Suomen rautatielaitos. Sairaala lepäsi kuin teräkseen valettuna Saimaan rannalla, ja kukaan ei olisi vielä uskonut, että venäläiset sun muut koijanterit vielä ostaisivat sen pilkkahintaan. Nythän rautatielaitoskin myy vanhoja juna-asemiaan, ihan samalla tavoin kuin kymmenittäin suuria mielisairaaloita on lakkautettu, ja hullut vapautettu – usein vapaaehtoiseen kuolemaan. Suomea ollaan pikavauhtia ulkoistamassa, ja myymässä, ja aiempien suurmiesten keräämät kruununjalokivet ovat muuttumassa rihkamaksi. Meillä ei ole kohta enää juuri muuta kuin näitä pelokkaita Tarmoja, piileksimässä milloin missäkin pensaikossa, sillä he tietävät kuoleman tulleen lähelle, ja että suomalaiset tanssivat juuri nyt heimotanssiaan omassa Wounded Kneessään, ja pian tulee ratsuväki, ja me olemme historiaa. Miksei Tarmokin siis pelkäisi?