Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Tällä sivulla tarjoan omatekoisen musiikkini musiikkitiedostoja raskaammassa (320 kbps MP3) ja kevyemmässä (AAC) muodossa. Niille, joilla on hitaampi nettiyheys, tai niillä joilla lataus tuntuu kestävn liian kauan, suosittelen AAC -versiota. Nopeilla yhteyksillä ei valitulla formaatilla ole niin väliä. Tein tällaisen ratkaisun huomatessani tuolla maalla käydessäni, että lataus kesti liian kauan, vaikka mokkulan ilmoittama nopeus oli melkein UMTS. Näistä tiedostoformaateista AAC soveltuu ainakin Nokialaisiin puhelimiin sellaisenaan, jos se nyt jotakuta kiinnostaisi. Kannattaa huomioida se, että vaikka luokittelen tässä AAC -tiedostot attribuutilla LO-FI, ei se tarkoita välttämättä laadullista heikkoutta, vaan teknistä asiaa, ja latausnopeutta. Formaatilla ei ole yhteyttä koettuun kuulovaikutelmaan – varsinkaan karvahattukaiuttimia tai kuulokkeita käytettäessä, tai jos koneessasi on halpa äänipiiri, tai joku karvahattutason äänikortti. Olen tehnyt useimmat tässä tarjolla olevista biiseistä hyvillä, ulkoisilla laitteilla, joissa kohina, viive, tai huojunta eivät ole ongelmia. Jos nämä siitä huomitatta tuntuvat kohisevan liikaa, on vika laitteissasi. Kaikki musiikki kuulostaa niillä huonolta. Mutta sitten itse asiaan. Termiä akustinen pitää tässä ymmärtää laajasti, vaikka olenkin ympännyt tähän juttuun sähkökitaralla soittamiani tekeleitä. Akustista sähkökitaralla säestäminen on tässä sikäli etten ole käyttänyt mitään trikkejä, ja koska olen soittanut sitä samaan tapaan kun olen näpelöinyt jo vuosia akustista kitaraani. Luulisin, että soittoni kuulostaa samantapaiselta olipa sylissäni sitten akustinen reikärämpytin tai lankkumainen sähkökitara. Molempia soitettaessa tarvitaan kuvassa näkyvää äänirautaa, mutta viina ei ole ainakaan minun kohdallani enää tarpeen, vaikka monet ammattisoittajista ja laulajista ovatkin puhkijuoppoja. Tietenkään nämä laulut eivät ole kovinkaan kummoisia, noin korkeamusiikillisessa mielessä, mutta ei niiden tarvitse sitä ollakaan. Tärkeintä niissä on ilmaista jotakin tunnelmaa, ja tehdä se niin, että ulkomaalaisetkin ymmärtävät. Toisaalta nämä esitykset ovat teknisessä mielessä parempia kuin mihin olen aiemmin kyennyt. Vuosikausien ajan olen käyttänyt vain halpoja äänikortteja, ja kympin nappimikrofoneja – ja niillä nyt ei voi tehdä kunnon äänityksiä. Enne tietokoneaikaa käyttämilläni kasettimankoilla sai aikaan tähän nähden jopa loistavia nauhoituksia, ja vaikka ihan kaikkea ei tullutkaan nauhoituksiin mukaan, ovat ne omassa lajissaan tasapainoisia. Noihin aikoihin kaupoissa oli saatavana kunnon mikkejä, kun taas nykyaikaisessa atk-myymälässä on tarjolla vain kuttaperkkaa. Tietenkin nykyään tarjolla olevat huippunauhoittimet ovat kokonaan oma lukunsa, joten ainakaan mahdollinen kansainvälinen menestys ei ole enää tekniikasta kiinni. Joidenkin biisien varaan olen koostanut SlideShow videon, josta kukin voi olla ihan mitä mieltä tahtoo, kuten kaikesta muustakin. Mac -kansaa nämä eivät ilahduta, jos systeemiä ei ole täydennetty, koska klipit ovat DivX -enkoodattuja, ja tätä formaattia Mac ei tue. Takavuosina DivX tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että sillä enkoodattiin täyspitkiä elokuvia CD -levylle, eli tehtiin monasti laittomia kopioita. Nykyisin tämä ei juurikaan kannata, koska BlueRay on muodostumassa käteväksi tavaksi jatkaa videoita korkelaatuisina niin äänen kuin kuvankin suhteen, mutta esimerkiksi YouTube -klippejä voi kätevästi muuntaa DivX – enkootatuiksi AVI -tiedostoiksi, ja jaella edelleen mahdollisille kavereille, jotka voivat liittää ne omiin kokoelmiinsa. Eri käyttöjärjestelmät eivät suoraan tue näiden klippien katselua, ja nuivinta suhtautuminen on Mac -leirissä. Katsomisongelman voi ratkaista asentamalla Macciin Firefox -selaimen ja VLC -ohjelman, tai jättää mainitun soitto-ohjelman pois, ja asentaa Perian -paketin. Katsomisongelmia on myös Ubuntussa, ellei sitä ole täydennetty asentamalla ubuntu-restricted-extras -pakettia. Windows 7:ssa auttaa kun asentaa sille sorvatun, ja mielellään uusimman lisäkoodekkipaketin, jolloin katselu onnistuu Windows Media Playerilla. Mutta näistä puutteista huolimatta DivX -videot ovat pienimuotoisten videoklippien jakelun kannalta ihan hyvä ratkaisu, koska niitä voi soittaa sellaisinaan ainakin joissakin uudemmissa BlueRay -soittmissa niiden USB -liitännän kautta, ja muissa tapauksissa CD -tai DVD -levylle tallennettuina AVI -datatiedostoina. Tämä on ainut minkä voin puolestanne tehdä, sillä ilmaisella jakelulla on omat rajansa. Jotakin annetaan, ja senjälkeen pannaan lappu luukulle. Rahalla voisitte kenties pumpata ulos kaiken, mutta sen voin sanoa, että tähän ikään päästyä sitä ei oikein enää kehtaa. Tulee väsy ja nälkä. Jopa vitutuskin voi iskeä, tai sitten nussi. Kuka nyt ensin ennättää.
Hankin elämäni ensimmäisen sähkökitaran joitakin kuukausia sitten kun sain sen satasella. Kitara muistuttaa kaikkein eniten kuvassa näkyvää soitinta, mutta minä ostin sen ”käytettynä”, mikä tarkoittaa sitä, ettei se hemmo, jolle peli ostettiin, jaksanutkaan sitten innostua soitintaa näpelöimään. Olin näet perin kyllästynyt kaupunkiasunnossani siihen, että aina joku paukutti seinää jossakin, tai sitten porasi äkisti iskuporakoneellaan, ja pilasi samalla akustiset live-äänitykseni. Isossa kerrostalossa on aina menossa joku saatanan remontti, ja kun yksi lopettaa, niin toinen aloittaa. Paukutusta ja porruuta piisaa! Tai sitten joku vinguttaa selloa, tai ihmiset päästelevät kukin omanlaistaan möykkää. Ei niille tule mieleen, että joku saattaa tarvita jonkinsortin hiljaisuutta tuottaakseen toisille meteliä tai hyvää mieltä. Joku saattaa sanoa, että mikset muuta omakotitaloon! Millä rahalla? Muistan kun olin vielä nuori, en ajatellut koskaan naapureita, tai heidän yöuniaan, ja paukuttelin itsekin surutta jalalla tahtia. Nykyisellään soittamiseni on melko eleetöntä, ja olen tavattoman onnellinen siitä, että kykenen ylipäätään vielä soittamaan, kun niin monet ovat joutuneet luopumaan rakkaasta harrastuksestaan. Lauluääntähän minulla riittäisi vaikka kuoroon, joissa olen joutunut laulamaan aina bassoa, kun niitä on tietyntyyppisissä kuoroissa vähän. Hieman treenattuani ääneni on myös erittäin kuuluva, mutta kun en tätäkään volyymia missään tarvitse. Minulla on oikeastaan kaksi lauluääntä, eli se korkeampi, ja se matala. Mikrofonilaulamisessa ei tarvitse suuria volyymejä, ja siksi laulamiseni näissäkin biiseissä on varsin hillittyä, ja asettuu valitettavasti kahden äänialueeni välimaastoon. Silloin kun minulla vielä oli papukaijoja, antoivat ne tekemiini äänitteisiin oman osuutensa, koska ne käsittivät laulamiseni niin, että se oli käsky heillekin laulaa. Papukaija on älykäs ja sosiaalinen eläin. Nykyisin äänityksiini tulee mukaan tulee korkeintaan koiran ulahtelua ja muuta äännähtelyä. Sähkökitaran ääneen kun ei tule mukaan mitään ylimääräistä, ja fatboy-mikrofonikin on sellainen, ettei se kerää juurikaan ympäristön melua. Olen siis oikeastaan erittäin tyytyväinen, vaikka moni asia vituttaakin.
Tämä laulu on parisen vuotta vanha, ja saanut innoituksensa Väinö Linnan teoksesta Täällä pohjan tähden alla, jossa Akseli ja Osku kävivät vuoroon intiimissä tapaamisessa Leppäsen Aunen luona Leppäsen saunassa. Parraastansa! Kuvassa Akseli ja Aune ovat ryhtymässä lähinkontaktiin. On muuten kummallista, että google löytää runsaasti kuvia tästä uudemmasta pohjantähden elokuvasta, muttei vanhemmasta, jossa on se ainut oikea Leppäsen Aune. Ajatelkaa: tuollaisissa paikoissa nuoriso koki ennenvanhaan ensimmäisiä lemmenhetkiään – nokisessa saunassa, ja vielä usein talvisyännä. Kerran, Akselin käydessä tällaisessa miitingissä kyseisessä paikassa, Aune alkoi hyräillä jotakin parlialileitä, ja puheli, ettei olisi uskonut, että hänestä ja Akselista tulisi joskus pari, jolloin Akseli yritti siirtää puheenaihetta väljemmille vesille, koska ei ollut Aunen kanssa kuin vain siitä yhdestä syystä. Aune kun näet oli sellainen ihminen, jollaisia löytyi ennenvanhaan melkein joka kylästä, jota kaikki vähääkään mieskuntoiset kylämiehet ja pojat käyttivät hyväkseen, mutta joiden kanssa kukaan ei edes aikonut naimisiin. Laulussa on säe, jossa sanoltaan ”isältä poikaan”, jolla viitataan siihen, että sekä Akseli – että hänen poikansa Vilho könysivät Aunen kanssa. Mutta kyllähän koko kylän miespuolinen väestö hyödynsi tätä luonnonvaraa, että ei sen puoleen. Aune sai pojankin, Valtun, jonka isäksi arvuuteltiin kylänmiehiä. Mahdollisia isäkandidaatteja oli useitakin, kuten Tiihami, ja Pappilan Ilmari, mutta yhtä todennäköisiä olivat myös Akseli ja Osku. Jos olisi eletty nykyaikaa, olisi mahdollinen isä selvinnyt geenitestillä, ja sillä selvä, mutta kun ei eletty. Piti arvuutella.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Riemujoiku on kaikkein ensimmäisiä koskaan ”säveltämiäni” biisejä, ja ajoittuu ensimmäisiin Lapinmatkoihini. Kuvassa istuskelen Saariselällä pienen nuotion edessä, vaikka yleensä lantalainen tekee siellä suuren nuotion, ja istuu kauempana. Taustalla näkyy kelo, josta nuotion puut eivät kuitenkaan ole peräisin, vaikka niistä lähteekin tervaksen savu. Luulisin, että muut patikoijat eivät ole olleet yhtä hienotunteisia, ja kuvan metsitä on turhanaikaista edes hakea kaatuneita keloja. Noihin aikoihin radiossa esiintyi usein Nils-Aslak Valkeapää, joka oli tehnyt joikasta eräänlaista iskelmällistä humppaa. Varsinaisesti joikainnostukseni ajoittuu Jyväskylän yliopistossa opiskeluaikojeni alkupuolelle, jolloin tein muutamia vaellusretkiä Lappiin Saariselän alueelle. Kummallista kyllä: en koskaan kokenut mitään syvällis-mystistä noilla Lapinmatkoillani, mutta sitä enemmän kärsin hiertymistä ja nivelvammoista. Varsin usein liikkasin vaivalloisesti ne viimeiset tuskan kilometrit, ja päällimmäisenä kokemuksena oli voimakas kipu. Ja mitä muuta siellä oli tarjolla? Jatkuvaa savunkatkun hengittelyä ruokailutauoilla ja iltaisin, ja ne niin kutsutut maisemat avautuivat silmien eteen lennossa, ja tämä esteettinen kokemus kesti vain muutaman kymmenen sekuntia – ja senjälkeen olikin taas kilometritolkulla pusikkoa ja kivikkoa. Olisin niin toivonut näiltä retkiltä kiireetöntä ja rauhallista, tukivaa vaeltelua, jossa tehty matka olisi ollut lyhyt, mutta kuhkailu olisi kestänyt parikin viikkoa. Toivoin mukavia keskusteluja iltanuotiolla, ja mielellään hieman kepeää filosofointia. Valitettavasti toiveeni ei toteutunut, sillä kaveriksi sattui vapaauskonnollishenkinen tiukkapipo, joka ei kyennyt puhumaan varsinkaan omista asioistaan ja ongelmistaan mitään, ja joka söi koko ajan rauhoittavia. Minä olin suuri syntinen, jota piti koko ajan käännyttää. No, ei tämä mitään! Näitähän piisaa! Nykyisinhän niveleni eivät enää kestäisi rämpimistä kivikossa – hyvä kun oman painonsa saa miten kuten kulkemaan paikasta toiseen. Mutta silti: mielikuva väkäleukaisista lapinukoista istumassa puun juurella ja känäjämässä hampaattomista suistaan joikaa ei jätä minua rauhaan. Että olisi tavoittanut jotakin ikiaikaista, ja palannut esi-isien mystiseen maailmaan.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Tämä laulu on kertomus bändistä, jota ei koskaan ollut, ja joka jäi kokonaan toteutumatta. Täsä syystä ylläolevassa kuvassa on sekä nuori – että vanhempi taiteilija ympättynä samaan kuvaan. No mutta asiaan sitten. Tutustuin useisiinkin ihmisiin elämäni varrella, jotka soittelivat erilaisia instrumentteja, mutta heillä ei ollut aikomustakaan antautua muusikon uralle – kuten ei muuten minullakaan. Osa heistä oli lisäksi sellaisia tavan rämpyttelijöitä, mutta mukana oli myös niitä, jotka veivasivat tuntikausia, ja harrastivat sitä parempaa musiikkia. Koska heistä olisi saanut hyvän bändin vain valitsemalla yhtyeen jäsenet eri aikakausilta, puhun tässä biisissä All Stars Bandista. Laulussa puhutaan myös ”Rauhan käntystä”, jolla viittaan pullaan, jota annettiin ilmaiseksi aikanaan esimerkiksi Rauhan sairaalan puutarhaharjoittelijoille. Se oli sellaista oikeata junttapullaa. Laulussa puhutaan myös Veskusta, joka sanoo ”aska”. Mitä ihmettä? No, tällä viitataan erääseen Vesa-Matti Loirin sketsiin, jossa tämä kuolemaantuomittuna saa viimeisenä toiveenaan esittää teloituskomppanian päällikölle pari kysymystä, ja niinpä hän pyytääkin tätä sanomaan ”aska” -johon luonnollisena jatkona kuuluu: ”housuissas on iso...” - mutta tätä Vesku ei saa sanottua, ja näyttää tukehtuvan, ja säästyy samalla koko teloitukselta. Se on niin sanottu hyvä huono vitsi – kuten sekin, jossa Spede laulaa jotakin möreällä äänellä, ja paikalle hipsii Simo, jonka ääni on kimakka. Käy ilmi, että Simo on pudonnut jossakin vaiheessa elämäänsä pyörön tangolle, jonka seurauksena hänestä tuli tenori. Miehet podiskelivat, että jos putoaa tangolle vain toiselta jalalta, nousee ääni oktaavin, ja jos putoaa molemmilta jaloilta, nousu on kaksi oktaavia. Eikös ollutkin erittäin hyvä huono vitsi?
DivX VIDEO
Klikkaa tästä ladataksesi ja katsoaksesi Aalstaarspanti SlideShow videon AVI videoformaatissa
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Tämän laulun sanat tein Johnny Cashin muistoksi, koska olen jo vuosia kuunnellut hänen musiikkiaan. Kuvassa näkyy tyylitelty Seaboard -linjalla kulkenut juna, jota kutsuttiin nimellä Orange Blossom Special, ties mistä syystä. Oikeat firman junat olivat paljon arkisemman näköisiä, mutta tässähän on kyse mainoksesta, ja kaupatusta mielikuvasta. Koko Amerikka rakentuu pekistä mielikuvista, ja näitä jenkit ovat olleet taitavia markkoinoimaan. No niin. Tunsin eräässä vaiheessa elämääni pariskunnan, jonka miehen kanssa olin armeijassa samaan aikaan entisessä, kunniakkaassa Savon Prikaatissa, ja kun myöhemmin kävin heidän kotonaan, oli sen pienessä levyhyllyssä yksinomaan Johnny Cashin musiikkia. Mies oli rakentanut itse esivahvistimen ja styrkkarin, ja liekö kaiuttimetkin olleet omaa puusepäntuotantoa. Teki se myös eräässä vaiheessa kansantajuisen esityksen fysiikasta, ja siitä, kuinka pisara on pyöreä. No, kuuntelin siellä heillä tämän herra Cashin levyn toisensa perään, ja pidin musiikkia monotonisena, ja ihmettelin miksi niitä oli äänitetty esimerkiksi San Quentinin ja Folsomin vankiloissa. Ajattelin, että kenties Johnny Cash oli itse vankilakundi, koska oli niin rosvon näköinen kuin vain olla voi. Myöhemmin, kun opin tarpeeksi englantia, alkoi musiikki avautua minullekin.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Ennenkuin Rauhaan rakennettiiin mielisairaala, oli siellä useiden vuosikymmenten ajan kylpylä. Kuvassa näkyy kylpylänaikainen Seurala sisältä. Siellä vietettiin monet Rauhan sairaalan pikkujoulut, ja myöhemmin siellä pelattiin pöytälätkäpeliä poikakerhon kapeissa puitteissa. Salin sisustus säilytettiin ennallaan, kunnes Seurala lopulta purettiin. Muistan, kun jouduimme evakkoon remontin takia tuon rakennuksen yläkertaan, ja kävin joitakin kertoja harjoittelemassa pianonsoittoa juuri tuossa salissa olevalla pianolla. Jos nyt kylpylästä puhutaan, niin se oli aikanaan erittäin moderni, sillä siellä oli esimerkiksi sähkövalo, ja monia senajan nykyajan vempaimia. Kylpylänaikaiset rakennukset olivat tyylikkäitä, ja kun paikka muutettiin sairaalaksi, vanhat pytingit purettiin. Aivan samoin on käymässä nytkin, kun alueelle rakennetaan uusi, uljas kylpylä rahakkaita ja maksukykyisiä varten. Entiseen tapaan kaikki vanha revitään taas alas, ja jollei vanhaa ole erikseen, ja tiukasti suojeltu, saa se mennä. Niinhän se kävi kun entisen kylpylän tilalle rakennettiin aikanaan Rauhan sairaala. Tein tämän laulun siksi, että en ole koskaan kuullut paikkaan liittyneitä vanhoja laulunrenkutuksia, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Rauha on renkutuksensa ansainnut. Olen joskus miettinyt, että samankaltaista vanhan hävittämistä ja uuden rakentamista tapahtuu myös nykyaikaisissa kaupungeissa, ja ihmiset menettävät tutut kotikontunsa, kun grynderit mellastavat, ja rakentavat uutta, mutta niille jää sentää kaupunki, ja ei siellä ihan kaikkea revitä. Hävitys on paikallinen. Rauhan tapauksessa entisestä ei jätetä mitään jäljelle, ja suurimmalla osalla entisistä Rauhan asukkaista ei olisi edes varaa viettää lomiaan uudessa, kalliissa kylpylässä. Toisaalta tämä vanharauhalaisten joukko harvenee nopeaa tahtia, kun ikää kertyy, ja pian ei ole jäljellä ainutakaan joka ruikuttaisi lapsuuden maisemien perään. Mutta tämä tekemäni ralli saattaa jäädä jäljelle jonnekin netin uumeniin, ja putkahtaa sieltä uutena, kun on tullu aika Väinämöisen palata takaisin pelastamaan kansansa. Kopharju entistetään, ja vesitorni rakennetaan uudelleen, ja rantaan rantasauna. Rauha palaa jälleen, oltuaan poissa ehkä liiankin kauan.
DivX VIDEO
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Kun mietin tässä päivänä muutamana niitä moninaisia koluja ja opistoja joita olen käynyt, huomasin, että olen itse asiassa unohtanut oppimani asiat niin, etten enää läpäisisi montaakaan tutkintoa. Jo nykyisessä peruskoulussakin minulla olisi vaikeuksia. Onneksi olen aina suuntautunut elämään humanistina, ja painottanut erilaisia ihmistieteitä, ja lukenut maailmankirjallisuudenkin ainakin kerran läpi, ja kerrannut oppimaani ja lukemaani. Näin minulle on kertynyt sivistys, joka ei ole riippuvainen esimerkisi yliopisto-opetuksesta, tai jostakin muuta, vaan siitä, mitä elämässä on tullut vastaan. Voin toki sanoa, eräässä mielessä, että en ole käymissäni kouluissa oppinut mitään. Olen adoptoinut Pentti Saarikosken näkemyksen elämästä, jonka hän aikanaan kiteytti oman kansakoulunsa rihvelitauluun, kun opettaja kysyi, miksei Pentti pysynyt koulun alueella. Itse täydentäisin Pentin oivallusta kirjoituksella: Jollen kulkisi missä kuljen, missä minä sitten kulkisin? Tämän kömpelön vitsin ja aasinsillan kautta voittekin siirtyä nauttimaan oivallukseni syvyydestä, niinkuin se kaikessa kaikkeudessaan meille ilmenee, ja niin se sitten on täytetty.
DivX VIDEO
Klikkaa tästä ladataksesi ja katsoaksesi SlideShow videon En oppint' mittää AVI videoformaatissa
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Tämä laulu on kansanlaulu, ja sanat ovat peräisin kansanmiehen kynästä. Se kertoo viinajärvestä, jonka rannalla kertomuksen hahmo asuu naisystävänsä kanssa, ja juo sekä ui järvessä, ja kertoo kuollessaankin hyppäävänsä sinne. Kyseessä on tavallaan kaikkien juoppojen toteutumaton päiväuni, ja ei voisi olla edes totta, koska kukaan ei voi juoda pelkkää viinaa. Suomessa viinaa on kuitenkin poltettu metsissä, ja sitä on kutsuttu korven kyyneliksi. Monen elämän viina on pilannut, mutta on niitäkin, jotka eivät ole sen nauttimisesta haittaa saaneet. Kyse on ilmeisestikin geeneistä, jotka suomalaisilla ovat kehnonlaiset. Viina vie mukanaan.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Lueskelin eräänä kesänä maalla Kanteletarta, ja huomasin siellä runon, jossa käsiteltiin miehen moniavioisuutta, ja sitä, että tarjolla olevat naisystävät kykenivät kukin täyttämään vain kapean spesiaalialueensa, ja siksi eukkoja tarvittiin ainakin kolme. Olen minä toki ollut naimisissakin, ja voin kertoa, että minulle riitti yksikin, ja että minä en oikein pidä naimisissaolemisen pinnallisuudesta ja eräänlaisesta jatkuvasta teeskentelystä. Mies ei saa olla rauhassa mitä on, ja olla vaan mies. Kaikessa rauhassa. En tarkoita tällä miesporukoissa pyörimistä, sillä ne ovat tylsiä saunomisineen, biljardeineen ja englantilaisine tikkoineen, ja en ole koskaan osannut sellaisissa toimia, vaan tarkoitan sitä, että mies ei ole luontojaan yksiavioinen ja oletusarvoisesti mikään hyvä isä. Vastoin amerikkalaisten elokuvien tuputtamaa porvarillista perheunelmaa ja vakaata isiyttä, mies pyrkiikin olemaan mielummin oma, partainen, ja ruokkoamaton itsensä, joka peseytyy vain aniharvoin, ja nopeuttaa omaa, väistämätöntä kuolemaansa epäterveellisillä elämäntavoillaan. Vasta saatuaan jokun elämäntapasairauden mies suostuu luopumaan esimerkiksi ryyppäämisestä ja muista paheista, ja ei aina edes silloinkaan. Vaan eipä silti – en liittyisi suurin surminkaan tarjolla oleviin puolipoliittisiin mieskerhoihin, koska samat veijarit ne siellä tulevat vastsaan kuin päivänpolitiikassakin. Poliitikko kun nyt ei voi olla mikään luotettava kaveri. Tein Kantelettaren monen vaimon teemaan liittyen itse englanninkielisen käännöksen, joka on todennäköisesti varsin kömpelö, koska en ole syntyperäinen englantilainen. Kömpelö se olisi silloinkin, koska runoa täysin ymmärtääkseen pitää olla suomalaissyntyinen, ja äidinkielen pitää olla suomi. Hankala yhtälö toteutettavaksi! Koska emme elä enää kalevalaista aikaa, ovat monet runossa kuvatut asia outoja, kuten kiven eessä oleminen – vaikka asian muutoin ymmärtäisikin. Jos saisin valita, eläisin mielelläni kalevalaista aikaa, sillä aika moni asia perustui silloin kielelliselle nokkeluudelle, eikä niinkään fyysiseen voimaan. Mahtia, joka myrrysmiehillä oli, sanottiin laulun mahdiksi. Ennenvanhaan naisen piti olla monitaitoinen, ja kyetä auttamaan esimerkiksi kalastuksessa, ja toisaalta osata kutoa vaatteita. Lisäksi oli hyvä, jos nainen oli hyvännäköinen. Yleensähän meikäläiset kansannaiset ovat sellaisia tuohivirsuja, ja heidän kasvonsa ovat raskastekoiset, ja he muistuttavat muutoinkin lähinnä vanhaa työhevosta. Runossa ymmärretään, että yhdestä ei voi olla moneksi, ja nuotanvetäjä ei aina kelpaa vastaanottamaan arvovieraita.
Suomenkielinen versio
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Englanninkielinen versio
Tämä laulu lienee vanhimpia koskaan runoelmiani lauluja, ja tein sen opetelleessani soittamaan kitaraa. Tarkoituksena oli tavoittaa hypnoottinen tunnelma, ja musiikki oli tavallaan eräänlaista esi-trancea, ja olisi kuulostanut siltä, jos tuolloin olisi ollut saatavilla syntetisaattoreita ja muita vempamia. Koska kaikki varhain opittu pysyy hyvin muistissa, kyekenen soittamaan tarvittavan säestyksen ilman erityistä harjoittelua. Saatan olla kuukausia koskematta kitaraan, tai käymättä läpi skaaloja, ja sitten se vain luontuu, kun ottaa soittimen käteensä. Siinä on jotakin mystistä, ja siinä on sitä kosketuksissa oloa itse elämään, joka on pitkälti jatkuvaa kädentaitojen harjoittamista, ja virkkaamista. Kaikki kutomista harjoittavat naiset ovat mielestäni samanlaisia, ja kutominen onkin heille eräänlaista mantran lukemista, jossa ei väsy, ja josta ei saa koskaan kyllikseen. Laulun sanat ovat tahallisen naiivit, ja liittyvät 70-luvun vasemmistolaisiin renkutuksiin, jossa rosvot ja pollarit olivat kukin asia erikseen, ja helposti osoitettavissa kaikin sormin. Voitte yrittää arvuutella kuka on tuo kuvassa pälyilevä miekkonen aurinkolasit päässään. No, Urkkihan se siinä pöljäilee. Siinä oli mies jolla oli valtaa, ja joka myös osasi sitä käyttää. Sodan niukinnaukin teknisesti hävinneenä Suomen piti opetella käyttäytymään kuin mies, joka osaa kumartaa samanaikaisesti kuin oikeastaan on pyllistämässä. Onkin suuri mysteeri miten maa, joka pistää sodassa päiviltä yli miljoona vihollista, ja torjuu näiden viimeisen rynnistyksen, voi hävitä sodan, ja joutua maksamaan raskaita sotakorvauksia suurvallalle. No, se on lähinnä englantilaisten syytä, jotka vahtasivat silmä kovana, että neukut saivat hyvityksensä.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Olen aina ollut intohimoinen lappalaisjoikujen harrastaja, ja tulkintani on syventynyt monilla lapinmatkoillani. Tosin en kohdannut Lapin erämaissa koskaan poromiehiä, tai viettänyt aikaan sikäläisten alkuasukkaiden kanssa, vaan minua nyt vain sattui kiehtomaan monet heidän uskomuksistaan. Ehkä huvittavin tapa, jota Lapissa harrastettiin poroerotuksen aikoihin, oli poron pureminen, eli salvaminen, koska näin saatiin säyseämpiä ajoporoja. Kuvassa näet poromiehen kyseisissä hommissa. On erittäin oletettavaa, että mies on hampaaton, sillä se lienee etu poronpurennassa, ynnä lujat ikenet. Joikalauluperinteessä kulminoitui se, että jokainen voi olla oman elämänsä laulaja, ja sen ainut pätevä tarinankertoja. Näinhän asia on vielä nykyäänkin, sillä ketäpä nyt kiinnostaisivatkaan kenenkään ihmiset erityiset tarinat sinällään, tai heidän elämänkohtalonsa – kun omiakaan tarinoita ei enää muisteta tai tunneta. Noihin kaukaisiin aikoihin Nils-Aslak Valkeapää joikasi ahkerasti radiossa, ja hän oli selkeästi myös lappalaisen näköinen, sellainen väkäleuka. Vaikka soittelinkin omia joikalaulujani muille, nämä eivät pitäneet niitä oikeina joikalauluina, mutta kun Nils-Aslak Vakeapää aloitti oman performanssinsa, oli se niin lappilaista niin lappilaista että!
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Sinällään Ristiina ei merkitse minulle mitään, sillä en ole syntynyt siellä – saatikka varttunut nuorukaiseksi. Kuvassa näet lauman nykyisiä Ristiinan asukkaita kauppareissulla. Eivät ole vielä kuolleet aivan sukupuuttoon. Mutta miksi tehdä Ristiinasta minkäänlaista laulua? No, tehtiinhän Urjalastakin laulu, jossa varstat kolisivat, vaikka tosiasiassa Urjalasta ei ole koskaan tullut mitään hyvää. Pentinkulma siellä tosin on, ja Vammala, jonne valkoiset nuorukaiset olivat matkalla, kun heicät pidätettiin, ja myöhemmin teloitettiin. Malin veljekset ovat tehneet Forssasta montakin rallia. Herääkin kysmys: Miksei lauluja ole tehty Ristiinasta? Muistuupa tässä mieleeni muuan juttu eräästä ristiinalaisesta upseerismiehestä, jonka laaja kirjasto myytiin. Kirjat olivat sikäli omituisia, että niiden omistaja oli sensuroinut niistä kaikki ”rumat” sanat suttaamalla ne yli kuivamustekynällä. Mutta tästä nyt on jo aikaa. Toinen ristiinalaulu voisi olla sellainen perinteinen, jossa esiteltäisiin ristiinalaisia paikannimiä ja paikkoja. Toiseen ristiinabiisiin voisi yhdistää useita elementtejä, kuten viittauksen Mäntyharjulle, jonka pojat aikanaan lähtivät reissulle. Tarkoituksena olisi esilaulajan suulla tankata, että Ristiinan pojat olisivat reissullelähtijöitä mutta panna joku toinen jänkkämään, että ne olivat näitä Mäntyharjun poikia, jotka sille reissulle lähtivät. No, kaikkea älyttömyyttä sitä miehen päähän saattaa pälkähtää! Biisissäni ideana on ilmaista epäsuoraan se, ettei meillä ole enää paikallistarinoita, kun ei ole paikallisia ihmisiäkään. Maaseutu on näet tyhjentynyt. Joku Mäntyharjun poikien mahdollinen reissullelähtö on vain eräs merkitykseltään tyhjistä tarinoista, ja ihan yhtä hyvällä syyllä esimerkiksi Ristiinan pojat voisivat olla matkaan lähdössä. Mutta minne – no – eihän sillä ole mitään merkitystä maassa, jossa ei ole enää osoitteita, joissa asuisi joku.
DivX VIDEO
Ristiinan reissupojat
Klikkaa tästä ladataksesi ja katsoakseni SlideShow videon Ristiinan reisspojat AVI videoformaatissa
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Ristiinan reissupojat
Ristiinaan
Satuloitu nainen -biisi liittyy Finntrion aikanaan levyttämään Tatuoitu nainen -kappaleeseen, jonka esitin itse aikanaan oppikoulun konsuissa. Noihin aikoihin tatuoidut naiset olivat jotakin vallan tavatonta, mutta nykyäänhän joka toisella on jonkinlainen taska persekannikassaan. En osaa juuri muuta tästä aiheesta sanoa että kyllä hulluja piisaa! Jos olisin nyt uuden naisystävän valintatilanteessa, niin kaikki tatuoidut hakaneulaposket jättäisin varmasti väliin. Vaikka nämä olisivat lettutieteen yli-uimamaistereita. Melkoinen osa populaarimusiikin nuorista amatsoneista putoaisi armotta pois, mutta ei se mitään. Samoin väliin jäisivät kaikki ässävikaiset, honottavat nykynaiset, joita tulvii televisioon pilvin pimein, ja tietenkin kaikki emansipoituneet muodin orjat. Kyselisin kandidaatilta hyvinkin tarkkaan josko nainen ryhtyisi ehkä piankin etsimään itseään, tai osallistuisi kaikenmaailman jamboihin ja jemboihin. Tärkeää olisi myös se, ettei tissejä olisi pingotettu silikonilla. Jos tissit olisivat niin sanotut luonnontissit, tekisin naiselle silti tissikokeen, jossa tissien alle laittaisin lyijykynän, ja pyytäisin naista nostamaan kätensä ylös. Jos kynä jäisi paikoilleen, hylkäisin naisen liian vanhana. Vanhempana suomalainen nainen tulee nimittäin kärttyisäksi ja koettaa purra (vai oliko se sittenkin orava, jossa tapahtuu vanheimmiten tällainen muutos). No niin no. Mitä sitten jäisi jäljelle? No ainakin ne, jotka eivät elä pelkän rekvisiitan varassa. Sellaiset hienhajuiset puutarhatontut. Mutta nykyään kaikkea tatuoidaan, sillä jokaiselle löytyy haluajansa. Kerran luin eräästä juoppoutuneesta moonteeveen toimittajasta, jonka rinnassa lukee kuulemma äiti, ja kuulemma tämä äiti on vieläpä hyvin ylpeä tästä pöljältä pojaltaan saamastaan huomionosoituksesta. Oppikouluaikoinani tatuointi oli yhtä harvinaista kuin oikean neekerin näkeminen kadulla, ja siksi lauluun liittyi tuolloin omanlaistaan hohdetta. Olen koettanut saada Pertsa Reposen tekstiin löysästi liittyvän uussanoitukseni kuulostamaan onomatopoieettisesti samankaltaiselta, ja toivoakseni olen tässä myös onnistunut.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Suomenniemi on vain eräs paikka, jossa linja-auto pysähtyi, ja jossa oli sellainen vanhanajan baari kaikkine tykötarpeineen, ja pari pakollista ukkoa ykköskaljaa lonottamassa. Entisaikoina linkkarit pysähtyivät tuollaisiin paikkoihin pariksikymmeneksi minuutiksi, ja sinä aikana ehti sut-sut imaista kupillisen eilisen makuista sumppia, ja hotkaista jo pahoin kuivettuneen munkin. Kuvassa näkyy Suomenniemen nuorisoseurojentalo, joka seisoo paikoillaan viimeisenämohikaanina.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Nimenä Vittumaisenoja viittaa pohjoiseen, ja on hyvinkin mahdollista, että siellä olisi epävirallisessa käytössä joku tämänniminen paikka. Kuvassa näkyy Vittukeinon Peskihaaran alue. Kamalaa, kamalaa! Vaikka onhan noita, omituisia paikannimiä pitkin Suomea: On Alastomansaari, Hevonperseenmäki, Hevonperseenmutka, Hevonpierettämä, Hevonvitunsuo, Perseenpaistama, Perseenvuori, Pillupuro, Vellinsärpimänoja, Vittukeinon Peskihaara, Vittuoja, ja Vonkausmutka – joitakin mainitakseni. Mutta Vittumaisenojaa ei karttahaulla löydy, kuten ei myöskään Hevosperseenlahtea. Ne lienevät osa paikannimiin liityviä legendoja. Vittumaisenoja liittyy Arto Paasilinnan teokseen Jäniksen vuosi, ja koska kirjan tekijä oli kotoisin pohjoisesta, luulisi hänen ainakin paikannimet tunteneen.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Tein tämän laulun toimiessani aikanaan koti-isänä, sillä lastenlauluista oli huutavan kova puute. Tarjolla oli vain taistelulauluja, joita lauaessa seisottiin jalat tanassa, ja katsottiin tuimina viiston ylöspäin. Rehellisiä ja sukoilemattomia lauluja ei soitettu radiossa. Lastentarhalaulut olivat kaikki sellaisia ryhmälauluja, ja kaikkia pentuja koetettiin sovittaa ryhmäopetuksen muottiin. Lauluni Vessaan päin olisi koettu pyhänhäväistykseksi, sillä siinä ei ollut sanomaa. Jokunen sana kuitenkin laulun taustoista. Muistaakseni näin jossakin pilapuuroksen, jossa jonkun järven rantaan oli pykätty puusee, ja siellä istui mies iltapaskalla, ja ihaili avoimesta ovesta ilta-aurinkoa. Sellainen idylli, tiedättehän. Siinä on mielestäni sanomaa tarpeeksi ihan kenelle tahansa. Ylläolevassa kuvassa on puusee, jossa on eri kerrokset herroille, ja rahvaalle. Tietenkin asia voisi olla niinkin, että alempi kerros olisi polvivammaisille, ja yläkerros tervepolvisille.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Asiantyngän toki kaikki tunnemme, mutta tunnemmeko musiikintynkää, eli musiikkia jossa ei ole enää mukana musiikkia. Jotenkin omatekoiseltahan tuo kuulostaa! Olen harrastanut huonoa ja sangen kotikutoista musiikkia koko ikäni, enkä tarkoita nyt sitä että ulistaisiin älyttömästi, ja paukuteltaisiin kattilankansia, vaan sitä, että siitä ei tule ensimmäisenä mieleen niinkin jalo asia kuin musiikki. Kansanmusiikkiakaan se ei ole, koska kansa ei siitä pidä. Ei ole tarttuvia, lallaleltavia melodioita, mutta kalevalainen lauluperinne ei juurikaan ruoki luovuutta, ja ne lyriikatkin ovat yhtä nelipolvista trokeeta. Huono musiikki on jo itsessään huonoa, ja suomalainen kansanmusiikki on sitä kehnointa, mutta samalla parasta lajia, koska yksinkertaisempaa musaa ei ole olemassa. Kuvitellaan neljää humalassa olevaa ukkoa, joista yksi soittaa kazoo -pilliä, ja toinen vetelee haitaria niin että palkeet puhkuvat, ja tuubansoittaja seisoo jämerästi, ja tuuttailee sydämensä pohjasta, ja sitten se yksi vaan istuu, ja sanoo vähän väliä: Joopa joo! Olemme kansanmusiikin ytimessä, niin sanoakseni. Ja samassa keskellä ryyppäämisen olemusta: tällä tavoin sitä lähdetään olemaan kun mennään ryyppäämään. Ollaan ihan okki vokki, ja perseet tanakasti olalla. Seuraavassa esittelemäni biisit on säestetty kuvassa näkyvällä, akustisella kitaralla. Siis sellaisella, jossa on kaikukoppa, ja jossa oletusarvoisesti ei ole minkäänlaista elektroniikkaa.
Aikanaan Joutsenon Korvenkylässä sijaitsi kuutiomainen, kaksikerroksinen talo, jota sanottiin Elmolan taloksi. Olen entistänyt sen ylläolevaan pikkukuvaan, jotta saisitte siitä edes jonkinlaisen yleiskäsityksen. Saattaa olla, että talo oli rapattu, ja saattaa olla, että sen väri oli likaisen kellanvalkea, mutta se nyt ei ole tässä oleellista, vaan talon kuutiomainen muoto, ja se, että talo oli ihan oikeasti kaksikerroksinen – melkein kuin kaupungeissa. Edes läheisessä Imatran kauppalassa talot eivät olleet noin korkeita. Aikanaan kukaan ei älynnyt valokuvata taloa, ja jos kuvia olisikin otettu, ovat ne unohtuneina pöytälaatikoihin ja albumeihin. Ihmisillä on kummallinen tapa kerätä kuvia, joita he eivät kuitenkaan katsele kuin joissakin poikkeustapauksissa – eli silloin, kun pahaa-aavistamattomat kesävieraat tulevat kylään, ja alkavat selata albumeita kommentoiden: onpas se tuokin tuossa päässyt kulahtamaan! Jos tämä tallennushomma ja julkistaminen olisi hoidettu kunnolla, voisimme kaikki ihailla netistä kuvaa jossa itse Elmola seistä hojottaa talonsa edessä, ja ottaa samalla pieniä neuvoa-antavia taskumatistaan. Siinä se raapii kainaloitaan, ja ähkii suomalaiskansalliseen tapaan, ja päästää siunatuksi lopuksi päräjävän pihapierun, ja katoaa (rykien voimakkaasti) Elmolan talon uumeniin. No, olipa tuonkin kanssa miten oli, tässä on eräs uus-tulkinta Elmolan talosta, niinkuin Uus-Paavalniemi on tulkinta Paavalniemestä (ja kuten tiedämme, Paavalniemi on paikka jossa Paaval asuu). Elmolan talo oli hyvä maamerkki koulutiellä. Tokihan tällainen tönö nyt oman laulunsa ansaitsee!
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Mamman lellipoika on Alfred Tannerin (kuvassa) sanoittama laulu – sävellyksen tekijä lienee tuo tunnettu herra Trad. Muistan kun lueskelin koulupoikana mainitun herran tuotantoa koskevaa teosta Kuolemattomat kupletit, ja kuinka hieman kaappijuoppo naapurin setä väheksyi kuplettilaulajia maatilan yhteissaunassa. Ei niihin kuulemma kiinnitetty sen suurempaa huomiota, jos nyt sattuivatkin esiintymään jossakin. Voihan se olla niinkin. Tuosta yhteissaunasta tulee muuten mieleeni Juha Vainion laulu Yleisessä saunassa, jossa tämä kertoo kuulleensa kaiken mahdollisen mm. naisia koskevan asiatiedon juuri siellä. Ehkä se johtui siitä, että yleiseen saunaan saattoi tulla kuka tahansa ja mistä tahansa. Maatilan yhteissaunaan ei voinut tulla muita kuin maatilan omaa väkeä. Ehkäpä juuri tästä johtuen minä en Vainion kuvaamia naistarinoita kuullut koskaan omassa yhteissaunassani, koska kaikki ne, jotka siellä kävivät, kävivät pelkästään saunassa pesulla ja löylyssä, eikä mitään sen kummempaa. En oppinut siis siellä mitään merkittävää. Tosin kävin kerran myöhemmin, murrosikäisenä, tihrustelemassa saunan ikkunasta naisten vuorolla sisään, mutta en nähnyt juuri mitään kun ikkunat olivat niin huurussa. Jäin siis vaille tätäkin saunan sivistävää vaikutusta, vaikka onhan noita tullut nähtyä myöhemmin liikaakin, noita alastomia naisia nimittäin.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Tämä on niitä taatusti omatekemiä lauluja, joista voi olla hyvä aloittaa tutustumisen musiikkiini. Minun musiikkini muistuttaa musiikkia, ja sehän se on tärkeintä – että edes muistuttaa. Kyseessä on niin sanottu one-take -äänitys, eli homma on lyöty purkkiin äänittämällä ensi lauletut pohjat, ja sitten laulettu päälle – ilman kommervenkkejä. Ei minulla ole koskaan ollut sellaisiin varaa, sillä olen nimenomaan köyhä laulaja. Mä köyhä laulaja vain oon. Ei aittani ovi ees narahtanut. Hanuri ja hattu, perinnöksi sattu – mitä minä hulivili huolinkaan! Tiedättehän kliseet. Köyhän on toki oltava nöyrä ja kaikessa tekemisessään karkeatekoinen, ja viimeistelemätön. Se on erityisen tärkeää myös aamuyön tunteina soitetussa kansanmusiikissa. Huomaat kai, että tämä nimenomainen biisi muistuttaa kansanmusiikkia, ja niinhän se tavallaan onkin – eräänlaista uus-kansamusiikkia. En osaa sanoa, millaisille etnisille vaikutteille tämä perustuu, mutta sen voin sanoa, että itse toivoisin suomalaisen kansanmusiikin olevat jotakin tämäntapaista. Laulujen pitäisi olla reippaita ja hyvärytmisiä, ja sanojen älyttömyyshän lienee itsestäänselvys – siis yhtä rankalialileitä vaan joka sormelle, ja ripaskaa joka jalkovälille.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Sattui kerran pienenä poikana ollessa, että kotiimme tuli mustilaisia, ja eräs vanhempi nainen pyysi povata hönelölle (mutta niin ahneelle) sisarelleni. En minä povauksesta muista muuta kuin että eukko hoki sisarelle tämän tästä: paljon rahhaa, paljon rahhaa! Tämä ennustus ei kuitenkaan toteutunut sisaren tosielämässä, sillä enimmän osan siitä hän eli perse edellä, ja velkaantui tosi pahasti – ellen nyt sanoisi, peruuttamattomasti. Se komea, tumma mieskin jäi silkaksi haaveeksi, ja sen tilanne tulla könysi tyhmänpuoleinen, irstas perunanenä, joka juoksi aina muiden hameitten perässä. Ei mikään ole tässä maailmassa säälittävämpää kuin vanha, päärynävartaloinen pukki, joka vieläkin tähyilee naisia irstain silmin. Konehuoneessa on kuitenkin jo hiljaista, ja kuollut lintu ei lähde enää pesästään. Niin se käy noiden ennusteiden kanssa. Toisaalta: ennustihan muuan maksullinen ennustaja entiselle eukolleni, että minä kuolisin pian, ja että loppuelämäni olisi viheliäistä. Noihin aikoihin monet muutkin toivoivat kuolemaani. Nyt on käymässä ilmeiseksi, että ne ovatkin noita muita jotka delaavat, enkä minä. Varmaankin tuo maksullinen ennustajakin lykkää koiranputkea, eikä ennusta enää yhtään mitään. Mutta tämä kaikki tosin tapahtui kauan sitten (kala-kala), eikä siis toteutunut, eli in potenti ei muuttunut tilaan in actu. Ainut mielestäni pätevä, ja kaikkia koskeva ennustus on se, että me kaikki lopulta kuolemme, ja että meidän tilallemme tulee samanlaisia kuolevaisia, ja että useimpien meidän elämä elämä on tyhjänpäiväistä, ja tavallaan myös turhaa. Olipa tuota rahhaa sitten vaikka kuinka paljon tahansa, tai ei.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Pierulan Armas on ihan todellinen, historiallinen henkilö ja kotoisin Lappeenrannan lähellä sijaitsevasta Rasalan kylästä. Nykyisin koko kylä alkaa olla mennyttä kalua, niinkuin voisi leikillisesti sanoa. Tutustuin Armakseen aikanaan löyhän sukulaisuussuhteen kautta, ja ufolaulu syntyi kerran kun kuuntelin hänen kertomustaan ufokokemuksestaan ylioppilasjuhlissani, silloisen asuntomme keittiössä. Mies kertoi vakavalla äänellään nähneensä uhvon Karhusjärven päällä. Ajatteli kai, että minulle asian voisi kertoa, koska minustakin tulisi lähivuosina oppinut mies, eikä samanlainen möllisköntti, joita hän tunsi koko joukon omassa kotikylässään. Ehkäpä hän tahtoi tällä tavoin nimensä säilyvän jälkipolvillekin, ja säilyyhän se – tavallaan – näiden juttujen kautta. En osaa sanoa, näkikö hän todella ulkoavaruudesta tulleen aluksen, vai oliko kyseessä kenties kuu, mutta eihän sillä nyt ole mitään väliä, sillä itse tarina on hyvä, ja sen kruunaa tuo karjalanmurteeseen kuuluva tapa ääntää ”d” -kirjaimet ”t” -kirjaimina. Siinähän se vitsi juuri piileekin. Myöhemmin Google Street View -kuvausauto näppäsi Karhusjärvestä ja uhvosta kuvan, jonka näette tuossa yllä. Mahtava Karhusjärvi. Huumori toimii tällaisissa jutuissa vähän samaan tapaan kuin kuopiolaissyntyisen Juha Grannin toimittamassa ja juontamassa kansainvälisessä ohjelmassa ufoista, joka sujui varsin mallikkaasti aina siihen saakka kunnes käsiteltiin suomalaisen vanhapiikapariskunnan ufokokemusta, jossa nämä kertoivat kotosaunan taa laskeutuneesta ufosta, ja kuinka tämä siellä kimalteli ja pörähteli eräänä talvi-iltana, ja kuinka heitä pelotti niin man perkeleesti. Tutkiskelin millaisia ihmisiä alueella asuu nykyään selaamalla karhusjärveläisen metsästysseuran valokuvia, ja että minua nauratti eräskin otos, jossa joukko punanuttuisia metsästäjiä seisoi kuolleen hirven ruhon äärellä, ja jokaisella oli kädessään digikamera. Tokihan jokaisen piti ottaa tapetusta hirvestä oma valokuva jota sitten katsella iltaisin. Metsästäjät näyttävätkin eroavan luontokuvaajista siinä, että he haluavat kuvata kuolleita eläimiä. Olen melkein varma siitä, että kyseiset metsästäjät eivät näe itseään huvittavina, mutta kun heistä tulee vanhemmiten mahdollisesti luontokuvaajia, putoavat suomukset heidän silmistään, ja he heittävät haulikkonsa Karhusjärven pohjaan.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC
Kuvassa näkyy ihan oikeita Tupamaros-kaupunkisissejä moottoripyörineen ja tummine naamioineen. Meikäläisissä olosuhteissa näitä vastaavat nuo iänikuiset, yökaudet mopojaan pärisyttävät hönelöt mopopojat, joista kehittyy tulevaisuuden tinnitushemmoja, joilla on kasvoillaan ainainen, tuskainen ilme. Kovien talvipakkasten aikana ajattelin, että ne olisi voinut pakottaa ajelemaan yläkroppa ja pää paljaana muutaman tunnin yössä. Rangaistuksen saisivat juuri he jotka kaiket kesä – ja yökaudet pärisyttävät viritettyjä mopojaan kaupunkien kaikuvilla kaduilla. Jos he selviävät hengissä, he hankkivat tarpeeksi ikää saatuaan kovaa kulkevat riisipyörät, joilla pääsee poliisiakin pakoon. Ajatelkaa nyt: ihan poliisia pakoon! On siinä ihmisellä unelmat! Nämä meikäläiset mopopojat eivät ole Tupamarosten tapaan huolestuneita suomalaisen yhteiskunnan demokratian tilasta, tai ylipäätään yhtään mistään, koska he ovat näitä hyvinsyöneitä pullasuttujulleja, joille on aina tuotu kaikki eteen, ja joille kukaan ei ole opettanut miltä muista ihmisistä mikäkin tuntuu. Minun lauluni ei liitty Tupamaros-kaupunkisisseihin niinkään, vaan 70-lukuun, niinkuin sen itse koin. Televisiosta tulvi pihtipielet väärällään nuoria, vihaisia näyttelijöitä, jotka lauloivat jalat tanassa taistelulauluja. Nykyajan kuuluisuuksista siellä paasasi esimerkiksi Nalle Wahlroos, joka siis on näitä takinkääntäjiä (vai lieneekö sillä ollut takki nurinpäin alunpitäenkin, tai sitten takki, jonka molemmilla puolin on ollut klaava). Jotenkin sitä ajattelee, että ne pitäisi vetää näin jälkikäteen vastuuseen siitä, että ovat kusettaneet herkkäuskoisia kanssasisariaan ja veriveljiään. Ovat uskotelleet olevansa köyän ja sorretun asialla, mutta myöhemmin kuitanneet kylmästi perintönsä ja skoijaamalla hankkimansa omaisuudet. Juuri he saivat mukaansa niitä, jotka ennen kumouksen hyökylainetta olisivat eläneet elämäänsä rauhaisesti, monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa, mutta jotka nyt tulivat yllyteyiksi mukaan valtaamaan milloin sitäkin vanhaa, ja milloin tätäkin pankkia. Minä säästyin tältä koohotukselta, koska demagogia ei minuun uponnut. Se taas johtui siitä, että tiesin millaista suomalainen työväki todellisuudessa oli, koska olin itse tehtaassa työelämässä juuri sen ajan, jolloin niin sanottu oppilasdemokratia tulvi kouluihin, ja kouluihin perustettiin tupakkahuoneita oppilaille. Joku muurari, joka veti parempaa palkkaa kuin konsanaan vuosia opiskelut maisteri, saattoi huutaa suu väärällään, että sorron lapsia sitä oltiin, ja herrojen alituisesti kusettamia. Ajat ovat muuttuneet, ja nykyään koululaiset voivat lyödä vapaasti opettajia pataan, ja heidän vanhempansa ahdistella opettajia noin muutoin. Tupakkahuoneet ovat kuitenkin menneisyyttä, kuten käytännössä teiniliittokin, jonka siivellä niin moni suomalainen poliitikko on kannuksensa ansainnut. Nykyisin näyttää siltä, että oppilaita sakotetaan tupakoinnista, koska kaikki tilat halutaan muuttaa savuttomiksi. Tupakoinnista on tullut kirosana, ja entiset tupakoitsijat harrastavat sauvakävelyä ja kuntosaleja, ja ohjattuja jumppatuokioita. Kaipaankin 70-luvulta ennenkaikkea työhevosten näköisiä linja-autojen rahastajia, jotka kurnuttivat vähän väliä: käytävällä eteenpäin! Kaipaan myös savuisia Valion baareja, ja tupakointiin liittyneitä erityisiä ihmisten välisen kommunikaation hienouksia, ja työpaikkojen porttikongeissa vietettyjä tupakointihetkiä. Mitä taas yhteiskuntaamme tulee, näyttää siltä että mikään ei ole oleellisesti muuttunut, ja rikkaat ovat koko ajan säilyttäneet asemansa, ja jopa vahvistaneet niitä. Enää rikkaiden ei tarvitse teeskennellä, vaan he voivat ajaa kenet tahtovat tien päälle, joka sekin on kai kohta yksityisomistuksessa. Monet entisistä, kotoisista tupamaroksistamme ovat siis hekin rikkaita ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja raha tulee rahan luo niinkuin ennekin. Meille on kehittynyt kokonaan uudenlainen omistava luokka, joka operoi tänä päivänä kansainvälisesti, ja muistuttaa suuresti mafiosojen veljeskuntia. Enää ei tarvita vallankumouksia, koska kaikki näyttäisi pyörivän muutoinkin jotenkuten, ja sehän meille riittääkin.
AUDIO 320 kbps MP3 ja AAC