Timon idolit - Timo's Idols

Ylläolevassa kuvassa komeilee (oikein värillisenä komeileekin) muuan Francis Bacon, englantilainen filosofi, joka loi muun muassa opin idoloista, eli harhaluuloista. Bacon tarkasteli ilmiötä logiikan näkövinkkelistä, eli tutki, mitä ilmiöistä ja niiden suhteista voidaan päätellä, ja mitkä seikat harhauttavat päättelyä. Bacon huomasi, että totuuden löytymisen tiellä on monimutkaisia asioiden suhteita, jotka ovat valheellisia ja harhaanjohtavia. On ikäänkuin liikkuisimme demonien maailmassa, jotka kukin viittilöivät kohti omaa karsinaansa, mutta eivät anna mitään. Idoloiden tunnistamisen opiskelun pitäisi kuulua jo peruskouluun, sillä senverran kritiikittömään elämänilmiöiden hyväksyntään opetus näyttää siellä johtavan, että voitaisiin puhua eräänlaisesta lammaspedagogiikasta. Saadaan hyviä ja nöyriä alamaisia, jotka ovat alttiita kuluttamaan, ja menemään halukkaasti aina uusiin sotiin. Aikamme media on täynnä sisältöjä, jotka näyttävät olevan jotakin, mutta eivät kuitenkaan sitä ole – vaikka on kokonainen ammattikunta ammattikriitikoita, jotka ovat arvostelevinaan taide-elämän eri ilmiöitä. Elokuvia arvostellaan sillä perusteella, että onko näyttelijöiden välillä kemiaa, tai onko se kriitikon mielestä pitkästyttävä. Mitä kritiikkiä se tämä tämmöinen on? Mutta mitä tapahtuu todella? Tuolla teatterissa näyttää olevan meneillään teatteriesitys, mutta todellisten sisältöjen asemesta tarjolla on vain kaaosta, tai melua, ja vaikka kuinka kuvittelisimme että tuolla torilla todella tapahtuu mielekästä myyntitoimintaa, kyseessä onkin vain pelkkää satunnaisuutta ja häivettä, ja myyntikojujen ryöstelyä. Kyse on siitä, että meille tarjotaan huviksi ja iloksi pelkkää ikäänkuin (as if) tapahtumaa, jonka pitäisi olla jotakin, mutta joka ei ole itse asiassa mitään, mutta se täyttää kuitenkin kaiken vapaa-aikamme. Kaupparatsut ovat tienneet tämän aina, ja tietävät, että olemme kuluttajina vain pisteitä, joille ei ole tarpeen antaa mitään muita ominaisuuksia, koska pisteelläkin tulee toimeen. Olemme tottuneet kaikkeen tähän, ja siksi meidät voidaan huijata katselemaan esimerkiksi Madonnaa esitysareenalle rakennetulta jättiläisscreeniltä. Televisiossa taas urheilijat ponnistelevat niin terveen punaposkisina - mutta hepä ovatkin napanneet hormoneja ja muita piristeitä, kuten myös suuri osa tavallisista, täysin terveistä nuorista, voimailua harrastavista miehistäkin. Joissakin lajeissa, kuten maantiepyöräilyssä, ei voi yltää edes pistesijoille ilman dopingia. Silti me kuvittelemme seuraavamme televisiosta todellisia kilpailuja, ja kuvittelemme näkevämme rehtiä kamppailua milloin mistäkin pystistä. Ei siis ihme, että minä itse olen harvinaisen idoliton mies, sillä minähän nyt tiedän mitä termi idola tarkoittaa, ja jo siitäkin syystä minä koen näkeväni maailman niinkuin se on (an sich). Nykyisin termiä idoli käytetään kuvaamaan esikuvana pitettyä ihmistä, jota seurataan etäältä, vähän niinkuin tirkistelleen, ja jonka kaltaiseksi halutaan tulla. Tällainen, eri elämänalueilla tavattavien ihmisidolien perässä juokseminen, on tietenkin turhaa ja tuulen tavoittelua, sillä et sinä ihan oikeasti voi olla kuuluisuuksien kaveri. Et sinä voi väittää omaavasi heihin syvää sielunkumppanuutta vaikka olisit kuinka temunnut niiden kanssa samalla hiekkalaatikolla, sillä mitä muistelemista siinä muka olisi. Vaikka olisit kuinka ollut heidän kanssaan samassa koulussa, ja samalla luokalla, niin entäs sitten? Se oli silloin pentuna, kala-kala, aivan liian kauan sitten. Leikin minäkin kerran lapsuuskotonani pihamme hiekkaläjällä samanikäisen serkkuni kanssa, ja kun huomasin, että tämä osasi tehdä minua taitavammin hiekkakakkuja, suutuin, ja heitin kateuden kiukun täyttämänä hiekkaa sen silmille. Se rupesi itkemään sihisevällä äänellä, ja juoksi kaipaamaan äidilleni, ja niin taas remmi lauloi, kuten tuolloin oli tapana. Olisiko tämä kyseinen tapahtuma mikään hyvä lähtökohta lämmitellä suhteita, jos tästä serkusta olisi tullut kuuluisa? Eipä tuo tosin pitänyt mitään yhteyksiä myöhemmässä elämässään, vaikkei ollutkaan koskaan kuuluisa. Se on jo siirtynyt aikapäiviä sitten taivaalliseen tavisten kuoroon, ja uskoo varmaan sielläkin edelleen että votkapuolukka on ihan niinkuin linnunmaitoo, ja että Disney-yhtiön kuplaelokuvat ovat sitä parasta kulttuuriantia. Kenties olet koulussa kiusannut nimenomaan jotakuta myöhemmin kuuluisaksi idoliksi tullutta henkilöä, ja ei tarvitse ollenkaan epäillä etteikö tämä muistaisi sitä - joten on ihan turha mennä sinne sen kotiin hurskastelemaan, että kavereita on oltu, ja niin päin pois. Esittelen seuraavassa kuitenkin joitakin hemmoja, joiden uraa on tultua seurattua, mutta kyllä minä hyvin tiedän, että kaikki niistä ovat olleet raadollisia ja rahalle ahneita ihmispoloisia. Onhan näitä toki muitakin kun nämä tässä mainitut, mutta näistä saattaa kirvota enemmän mieleen kuin muista. Todettakoon tässä vielä se, etten tunne näistä yhtäkään henkilökohtaisesti, enkä ole näiden kanssa vaihtanut sanaakaan.

Eero ja Jussi

Kaikkein ensimmäisin kosketukseni popmusiikkiin tapahtui kun kuulin Rauhan uimarannalla jostain transistoriradiosta Eeron ja Jussin biisit Banjo Boy, ja Kaunis nainen. Se oli jotakin uutta ja raikasta. Ei tarvitse kuin ajatella sodanjälkeistä musiikkia, jossa todettiin pollen olevan poissa, ja käyvän muilla laitumilla, tai kuunneltiin vanhan myllyn rattaiden rupatusta, tai notkuttiin vaitonaisina hiljentyneellä kylätiellä, tai muisteltiin ryssille menetettyä Monrepoota, joka oli kuulemma niin kaunis että oksat pois kaikista Laatokan rantakoivuista. Kaihottiin Karjalaan, joka ei kuitenkaan ollut lainkaan niin kaunis kuin mitä sen muisteltiin olleen – ihan samanlaista pusikkoa kuin esimerkiksi Savossa. Oli myös näennäisiä ilon hetkiä, kun radiossa laulettiin tekopirteällä äänellä kauniista pyykkäristä paitojen, ja klap, ja klap, niin kyllä mä kuntoon saan. Piti kuunnella alvariinsa höyhenkevyttä tarinaa Lazzarellasta, joka pihisteli silloin kun olisi pitänyt avata röörit levälleen, ja niin pojat jäivät pois kotiportin luota. Kun televisio sitten tuli, Brita Koivunen lauloi Klubi 7 -tupakan ihanuudesta, ja monet muutkin muusikot tehtiin mainospelleiksi, kuten Siff Colaa mainostavat Bosse ja Robert, sekä monet muut, mutta omassa lapsuudessani tähän oli vielä aikaa, ja rannalla raikui vielä Banjo Boy, ja isotissinen, kaunis uimaopettaja pelasi perspalloa kanssamme. Oli kuitenkin tiettyä ristiriitaa näiden uusien laulujen, ja niiden vaiteliaiden, sodankäyneiden miesten välillä, jotka näkivät lähes joka yö painajaisiaan. Näki, että viihteellä vain kuorrutettiin sinällään kovin ankeaa todellisutta sodan hävinneessä maassa. Myöhemmin Eeron ja Jussin Boys -yhtye toimi Suomen epävirallisena pomusiikin korkeakouluna, jossa lienevät soittaneet melkein kaikki myöhemmin itsenäistä uraa luoneet suomalaiset muusikot. Pojat itse olivat nuoria, ja hyvä-äänisiä laulajia, ja vaikuttivat myöhemmin melkein kaikkeen mahdolliseen kevyen musiikin alalla, ja Jussi puolusti vanhemmalla iällään suomalaisten muusikkojen tekijänoikeuksia, jotta näitä ei kupattaisi. Sulje silmäsi vain, suukon saat rakkainpain, mä huomenna kaipaan sua taas. Olen joskus ajatellut , millaiseksi suomalainen popmusiikki olisi kehittynyt ilman Eeroa ja Jussia, mutta en ole oikein päässyt mihinkään ratkaisuun. Ehkä kehitys olisi edennyt Lasse Liemolan viitoittamaa tietä, ja tänne olisi kehittynyt toisistaan erillään pysyttelevä vanhempi musiikki, ja nuorisomusiikki, ja koko kansan suosio olisi jäänyt tavoittamatta. Ylläolevassa kuvassa Eero ja Jussi laulavat biisiä Kaunis nainen, ja videolla esiintyy myös nuori Marion Rung. Itse en tosin nähnyt aikanaan tätä kyseistä videota, sillä missäpä sen nyt olisi nähnytkään. Itse en juurikaan perustanut tuolloin Liemolan lauluista, vaikka naapurin tytöillä oli levysoitin, jossa he soittaa rumputtivat Vesa Enteen ja Lasse Liemolan pikkulevyjä. Näin jälkikäteen ajatellen Liemola oli ihan mukiinmenevä muusikko, ja tuore artisti, mutta ei hänestä silti olisi ollut koko kansan suosikiksi, kuten Eerosta ja Jussista, joissa oli kuitenkin hitusen verran enemmän biitlesiä. Erityismaininnalla mainitsisin tässä nytten poikien biisin Kanteen Suosikin, ja Mie ja BobbyMC Gee, sekä Jussin Tähti hittilistojen, ja Mannaa sataa, jotka lienee äänitetty Nashvillessa. Erityis-erityismainintansa ansaitsee Jussin Kunnon Suomalainen, jonka kuulin aikanaan Otaniemen oppilasasuntolan pienestä seinäradiosta, ja äänitin vasta ostamallani pienellä kasettinauhurilla talteen. Koska tuolloin elettiin jo suloisessa kommunismin tulon odotuksessa, muistuu mieleeni Jussin pontevasti esittämä Perustuslaillisten riemumarssi, sekä tietenkin Kuularuiskulaulu, jotta oltaisiin mahdollisimman tasapuolisia.

Mick ja Keith

Mick ja Keith olivat The Rolling Stones -yhtyeen luova sana – ja sävelseppopari, joiden hyppysistä on irronnut hittibiisi poikineen. Täytyy vielä tässä ottaa huomioon sekin, että noihin aikoihin todellisuudessa vain harvat suomalaiset nuoret ymmärsivät, mistä ne oikein lauloivat. Tiedettiin hät'hätää mitä The Last Time ja It's All Over Now -tarkoittavat, mutta ei sitä, mikä oli viimeistä kertaa, ja mikä sitä olikaan ohi nyt. Ei tiedetty mistä ne laulavat. Jotakin hajua meillä kuitenkin oli, kuten biisistä Satisfaction, jonka sanan merkityksen monet ymmärsivät. Oltiin vailla tyydytystä, ja näin saatiin ensimmäisiä valistuksensirpaleita – että tavanomaisen jylkyttämisen sijasta piti pyrkiä tyydyttymiseen. Silti se, mitä sanalla ihan oikeasti tarkoitettiin, ei tullut täysin selväksi, sillä vain harvat harrastivat tuolloin aktiivista seksiä, ja sitäkin harvemmat olivat päässeet minkäänlaiseen täyttymyksen tunteeseen. Jos seksihommia jollakulla mahdollisesti olikin, oli se pelkkää ähellystä pimeässä komerossa. Eräs juopottelun rämeeseen uponnut serkkuni valisti minua myöhemmin, että nyrkkikyllikkiä käyttämällä saa aivan samanlaisen nautinnon kuin naisten kanssa, mutta en minä sitä sentään sitä tässä asiassa uskonut. Ei näet ollut mikään varsinainen naistenmies, vaan pikemminkin semmoinen ujo piileskelijä. Ehkäpä hänen oma ratkaisunsa oli hyvä tässä hänen tapauksessaan, kuten aina hyvä ratkaisu on Kaleva-puku. Jos nimittäin asia olisi yleisesti todella ollut näin, ei naisissa olisi käynyt enää kukaan, ja tanssilavatkin olisivat kuihtuneet pois jo enennenkuin niiden piti kuihtua. En puutu tässä sen tarkemmin rollaribändin historiaan, vaan keskityn heidän konserttiinsa Lontoon Hyde Parkissa, josta ylläoleva videosta ripattu yksittäiskuvakuva on peräisin. Rollareiden konsertti siis videoitiin, ja kuvaaja heilui bändin joukossa lavalla, kuvaten käsivaralta. Lavan edessä näkyi seisoskelevan ainakin yksi Helvetin Enkeli, ja nämähän sitten myöhemmin tappoivat eräässä konsertissa järkkärin ominaisuudessa yhden konsertin katselijoista. Yleisön joukossa seisoskelevat tytöt hetkuttelivat itseään hillitysti, heräväävän seksuaalisuutensa ajamina, mutta kilttejä tyttöjähän ne vielä tuohon aikaan olivat. Hameet päällä, puhtaat naamat, ja kaikki, vaikka Honky Tonk Woman kantoi hartioillaan yläkertaan päin, ja mitäs sitten tapahtuikaan! Tyttöjen meikkikin oli vielä kovin päälleliimattua, ja kukaan ei vielä näyttänyt todella pahalta. Pahuuteen silti pyrittiin, sillä sanovathat stonesitkin olevansa kovia kuin kivi. Panin merkille sen, että vaikka yhtyeen soitannossa oli teknisiä puutteita, niin bändi toimi koko ajan kuin se olisi ollut yksi eliö. Tämän huomaa kun videota katselee hidastettuna, tai kuva kuvalta. Vaikka Mick tuntuikin olevan etualalla, niin hän oli silti vain yksi bändin pojista. Vaikka bändin varhainen soundi ja siitä tehdyt tallenteet kuulostavatkin huippulaitteilla soitettuina pahvisilta ja ohuilta, ne sopivat nimenomaisen hyvin juuri tuohon aikaan. Vain harvalla oli kotonaan hifilaitteita, ja suurin osa musiikkiannista kuunneltiin putkiradioista, tai särisevistä matkaradioista. Soundi sopi niihin kuin nakutettuna.

Nuori Vesku

Nuori Vesa Matti Loiri oli vielä sangen hauska mies – varsinkin silloin, kun esitti Kosolaa ja sitä ei jumalautaa näillä lakeuksilla. Myöhemmin hän siirtyi Pertti Pasasen hupiohjelmaan, ja Pasanen osasi laittaa Veskun suuhun sopivan naurettavia sanoja. Osa hauskuudesta synnytettiin luomalla tilanne, jossa henkilöt sanoivat sanoja, joita ei koskaan olisi sanottu oikeassa elämässä, kuten kohtauksessa teloistuskomppanian eteen joutuneesta miehestä, joka ihan viime metreilläkin pyrki komedialliseen esitykseen. Viimeisenä toiveenaan tuomittu Loiri pyysi näet saada esittää teloituskomppanian johtajalle muutamia kysymyksiä, ja pyysi tätä sanomaan esimerkiksi sanan aska, jota ihan luontevasti seuraa sana paska. Ihan niinkuin sanasta erse seuraa sana perse. Hei kuule, sanos erse! Tein minä itsekin koulupoikana samantapaisen viritelmän, jossa esittämäni kysymys kuului: sano piirronki piirtää – jonka vastaaja toisti, ja johon jatkoin: isäs muniaan joka ilta siirtää! Olipas typerää, ja kömpelöä koulupoikapieruhuumoria! Sitten meillä on tämä Pasasen itse esittämä sotamies Pokka, joka veistelee puukolla haloista lastuja, koska on aikeissa koota niistä lastukokoelman, ja onhan tuossa videossa toki paljon muutakin, kuten Jussi Jurkan äänellä puhuva luutnantti – ja kaikkihan me tiedämme, että Jurkka näytteli tuntemattomassa luutnantti Lammiota. Huumori synnytettiin luomalla viitteitä asioihin, jotka muualla merkitsivät ihan muuta. Oli Juhani Ahon lastukokoelma, ja Jussi Jurkan esittämä psykopaattinen luutnatti, jotka loivat vitsiin tarvittavan kontrastin. Kaikki perustui siihen, että ihmiset jakoivat saman yleistiedon, ja samantapaisen maailman, jolloin voitiin käyttää viittauksia, jotka kaikki ymmärsivät samalla tavalla. Nykyään on suorastaan mahdotonta vedota ihmisten yhdessä jakamaan maailmankuvaan, ja siksi mennään liioittelun puolelle. Pulttiboisien mannet liikuttavat edetessään tehostetusti jalkojaan sivuttaissuunnassa, ja puhuvat omituisen takaaholvatulla äänellä etsiessään malmii, tai kun ovat takaa-ajettuja, tai kun juoksevat neljänsadan sileetä. Sitten meillä ovat nämä apuva! ja ehhehe-ehhehe! -jutskat. No niin. Ylläoleva kuva on ripattu videosta, jossa Loiri esittää tuon ajan suosikkikappaletta Putti Putti. Huomaa kuinka lavasteissa on tavoiteltu oikeistolaisten seurojentalojen henkeä, ja sitä henkii myös näyttämön reunaan sijoitettu suomen lippu, ja kansallispukuinen tanssityttö, joka yrittää pyörittää hulavannetta, mutta ei oikein osaa, ja tuontuostakin vanne löpsähtää lattialle. Esitys on oikeastaan ihan tahattomastikin hauska, vaikka en muista aikanaan edes nähneeni sitä. Siinä on kuitenkin menneiden aikojen ruljanssiriihien tunnelmaa, ja häivähdys ajasta, jolloin hauska tehtiin yksinkertaisin, mutta tehokkain konstein. Sittemmin Loiri lauloi levylle Eino Leinon runoja, joita ihan oikeasti kuuntelin, että kuinka Lapissa kaikki kukkii nopeasti, ja kuinka ruislinnun laulu soi korvissani. Myöhemmin Loirin esitykset ovat kuitenkin väljähtyneet, mutta se johtuu varmaankin siitä, että vanheimmiten sitä alkaa nähdä kaiken läpi, ja alkaa etsiä jotakin todella aitoa. Tuskaisa ilme artistin naamalla ei ole enää yksiselitteistä, jos tämä on näyttelijä - ja tämä vanhempi Loiri ei ole enää aito. Valitettavasti, kuten jo pyylevä, entinen presidentti sanoi.

Tippavaaran isäntä

Kankkulan kaivolla -elokuva ja radio-ohjelmat edustavat mainiosti juuri sodanjälkeistä aikaa, ja nimenomaan aikaa ennen televisiota. Noihin aikoihin hauskuuteen kuului kaikki viinanjuontiin liittyvä melskaus, ja salamyhkäisyys. Asiaan kuuluivat kaikenmaailman Neulasen Mantat, ja Yleismies Jantuset, jonka kaltaisia hahmoja saattoi vielä noihin aikoihin jopa tavata. Saattoi ihan oikeasti nähdä työmiehen, joka poltti Työmiestä, ja syljeskeli puhuessaan tupakanpuruja suupielestään. Kuvitteellisessa Kankkulassa tiedettiin, ja epäiltiin, että vanhaisäntä keittäisi pontikkaa, mutta siitä ei sopinut puhua – ei ainakaan radioreportterin. No, kaikkihan sen tiesivät, että pontikkaahan se isäntä keitteli, eikä mitään vettä. Kuitenkin: oikeassa elämässä sattui niin että jos poliisi löysi korvesta pontikkatehtaan, joutui keittäjä apulaisineen linnaan, mutta Tippavaaran vanhaisäntä säästyi tältä kohtalolta, muka, koska keitti, muka, pelkkää vettä. Nykyään Kankkulan kaivon vitsit eivät enää naurata, sillä huonoja ne olivat jo alunperinkin. Käsitän, että isäntää jahtaava nimismies oli vain valtion rakkikoira, siis saman valtion, joka valmisti viinaa monopolina, ja raivasi pois kilpailijoitaan kaatamalla korpitehtaiden mäskit maahan. Sitävastoin näyttelijä Oke Tuurin laulamat rallit ovat jääneet elämään, kuten Iloinen kupariseppä, Pitkä matka Tippavaaraan, ja Pigalle. Kun Kankkulan kaivolla -elokuvaa katselee, tietenkin naurattaa vieläkin esimerkiksi ihan ilmiönä jokin puskabussi, tai kun kaivolla järjestetään sou, josta peritään pääsymaksu. Puskaromantiikan aika on kuitenkin ohi, koska sen synnyttänyt maaseutu on tyhjentynyt, ja kokonainen elämänmuoto on kadonnut sonniyhdistyksineen ja nuottaporukoineen. Nykyään tällainen tippavaaranisäntä toimitettaisiin hoitoon, tai sitten se jätettäisin vain kylmästi saarnaamaan johonkin kadunkulmaukseen avohuollon nimissä.

Nuori Isokynä

Jossakin elämäni vaiheessa lueskelin Suosikki -nimistä lehteä, ja lienen ottanut sen jutut osittain ihan todesta. Melkein uskoin, kun luin, että Gary Glitterin ura oli vaarassa, kun miehen kurkku oli kipeä. Kamalaa, ura vaarassa! Nyt, kun tiedämme tämän Glitterin olleen pedofiili, tuntuu, että kaikki aiemmat kirjoittelut ovat nekin falskeja. Mutta Suosikki oli silti poikaa. Olihan se jotenkin mukavaa lukea kuinka Jyrki Hämäläinen arvioi Sartsan (Jussi Raittinen) parodiaa tipan tappavuudesta sanoen: Böö Sartsalle, sillä parodian plagiointi todistaa ideaköyhyyttä! Tuontapaisessa maailmassa voi tapahtua mitä tahansa, ja jutun myötä me melkein tunsimme tämän Sartsan ihan henkilökohtaisesti. Olihan se melkein kuin naapurin Kale. Mutta mitä Dave Lindholmiin tulee, melkein uskoin senkin, että nimenomaan juuri hän olisi ollut ylivertainen kynänkäyttäjä, isokynä, joka poseerasi Suosikin kannessakin nojaillen isoon kynään. Uskoin että juuri hän osaisi sanoa enemmän kuin me muut. Oli se sitten suuri ilon päivä kun radiosta alkoi kaikua tämän kynämestarin Minun nimi on nimessun – biisi, joka tuntui silloin hauskalta, ja tuntuu yhäkin, kuten myös se että jatsikansa se tulee täältä, ja ajaa meidät kellariin. Se kuvasi juuri sitä hauskaa elämää jota vaille oli jäänyt, jossa saattoi tavata päivittäin mielenkiintoisia muusikoita, ja seurata heidän jännittävää elämäänsä. Minun tuntemissani kellareissa ei ollut muuta kuin perunoita, ja jatsikansasta ei juuri voinut puhua – siis mielisairaassa, joka sekin on ihan omanlaisensa kasvuympäristö. On sangen kummallista, että jostakin täytekappaleesta voi tulla muistettavampi kuin niistä kaikista muista, mutta niinhän se käy. Tulihan Get On -biisistä juuri se biisi, joka liitetään Hurriganes -yhtyeeseen, vaikka sekin oli tavallaan täytebiisi, ja viime minuuteilla tehty. En ole tätä isokynää koskaan nähnyt livenä, mutta aikanaan minulla olisi ollut siihen mahdollisuus Mikkelissä, kun hemmo esiintyi vanhassa sotilaskodissa. No, oikeastihan minimessun -biisissä ei ole mitään maailmoita mullistavaa, ja sen perusteella ei voisi ketään sanoa isokynäksi, mutta onhan täällä näitä muita artisteja, joista tätä ilmaisua voisi jopa käyttää.

Mikko ja Juice

Olen aina pitänyt Mikko Alatalon varhaistuotannosta, ja hänen Pohjanmaahan liittyvistä lauluistaan, sekä niistä hengitä sisko, hengitä syvään – biiseistä. Minun mielestäni miestä on turhaan naureksittu ja aliarvostettu. Muistan kuinka ne kerran soittivat sen pöytälaatikkonauhoja kokonaisen yön, ja kuinka kuuntelin esityksiä torkahdellen välissä, ja päissäni kuin apina. Esityksestä jäi mieleeni eräänlainen, painajaismainen muistikuva melkeinpä kapinasta. Meneillään oli näet radiolakko, ja paikallisradiot paahtoivat ohjelmaa yötäpäivää, ja toimittajat soittivat materiaalia omista arkistoistaan. Sanottakoon kuitenkin, että Mikko ei ole koskaan loukannut teksteissään ketään, eikä eksynyt pilluhuumorilinjalle. Sitten meillä on tämä tapaus Juice, jonka musiikki ei alkuun kolahtanut minuun juuri mitenkään. Asia korjaantui kun jouduin eräässä elämänvaiheessani käymään Hankasalmella töissä linkkarilla ja junalla Jyväskylästä käsin, ja kuuntelin matkoilla Juicen biisejä kannettavalla kasettimankalla. Tuolloin huomasin, että miehellä oli kahdenlaisia biisejä – niitä hyviä ja niitä huonoja, mutta hyviä kuitenkin enemmän. Aikanaan nämä varhaiskauden napoleoninmopot ja jyrkijyrkit olivat tuntuneet ärsyttäviltä, mutta nykyään nekin menevät siinä ohessa. Mikäpäs siinä: ei Jyrkin sovi tyrkkiä, ja rokkiin voi aivan hyvin viedä Sirpaa ja Jattaa. Näistä on tullut osa suomalaista kansallismaisemaa, joka tosin repaloituu nykyisin yhä kiihtyvällä vauhdilla. Ylläolevassa kuvassa näkyy otos videosta, joka tehtiin kun ystävykset tekivät viimeisen yhteisen levynsä. Juicella alkoi jo tuo peräseinä häämöttää. Asioita tuntematta, sanoisin, että jos mies olisi hoitanut moniaita tautejaan kunnolla, olisi hän ehkä vieläkin hengissä. Niin, vaikka elämästä ei selviäkään hengissä! Mutta meillä kaikilla on aikamme.

Nuori Peitsamo

Kari Peitsamo liittyy aikaan Jyväskylässä, jolloin ostin miehen levyjäkin. Olivathan ne aika omituisia, tai ainakin sellaisia, ettei niitä kuuntele useinkaan uudelleen. Yritin ymmärtää niitä sitä taustaa vasten, että eräiden kemikaalien vaikuttaessa voisi aivan hyvin nähdä kuinka vedestä nousee kasvi. Sitten se löysi John Fogertyn, ja alkoi soittaa sen musiikkia yhtyeensä kanssa, jotka jotkut ovat sanoneet kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiseksi rockyhtyeeksi. No, ainakin tiukkaa soitantoa niillä oli. Kuvassa on ote videosta, jossa Kari soittaa biisiään On pakko vatkaa, jossa myös on erittäin tiukka ote.

Hektoori (Hector)

En voi sivuuttaa tätä itooliasiaa sivuumatta Hektooria (Hector), jolla ei kuulemma ole helppoo, kun sen täytyy laulaa niitä laulujaan. Ylläolevassa kuvassa se laulaa Eurooppa -biisiään, jossa käytettiin paljon syntikoita, jotka olivat tuolloin kova sana. Ylipäätäänkin tämä Hektoori on ollut etevä haistamaan sen, mikä kulloinkin on ollut in, ja ottamaan siitä selviä vaikutteita musiikkinsa. Se on ollut tavallaan eräänlainen ilmapuntari. Hektoori on tehnyt paljon biisejä, ja mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa, joka on aina ammattimiehen merkki. Hektoori on ollut koko ikänsä barrikaadeilla, ja aina jonkin asian puolesta, ja jotakin vastaan. Omatunto on arvokas asia rokkarillakin, jos sellaista kenellä on. Minulla oli aikanaan useimmat Hektoorin älppäreistä, ja monia cd-levyjä, jotka sitten jäivät jäljelle kun lahjoitin eräässä vaiheessa kaikki älppärini pois, ja vielä ilmaiseksi. Olen siis kunnellut herran biisit useampaankin kertaan, ja jopa kerran nähnyt sen esityksenkin Jyväskylän yliopiston päärakennuksen juhlasalissa, jossa oli mukana kirjava joukko muitakin silloisia musiikkielämä staroja, kuten Hullujussi. Voi olla, että kyseessä oli kokonaan eri kerta, mutta en minä nyt sitä niin tarkkaan muista. Eikä sillä ole mitään väliäkään. Joka tapauksessa esitys kuulosti melkein samanlaiselta kuin levyllä. Kokonaisuutena tarkastellen Hektoori on yksi näistä viimeisistä humanisteista, ja sen biisit ovat taidokkaasti tehtyjä, ja hyvin sovitettuja. Ansaitsee paikkansa populaarimusiikin tekijämiesten joukossa.

Badding

Jos puhutaan artisteista, joiden biisejä olen kuunnellut, en voi sivuuttaa Baddingia, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Kun ostin aikanaan miehen levyn Jyväskylässä opiskellessani, ja kerroin siitä taistolaisille, joiden pöydässä istuin Lozzilla ruokailemassa, nämä katselivat meikäläistä säälien, ja ylhäältäpäin, koska olin langennut niin helposti porvarien virittämään ansaan, ja ammentanut hapatuksen haisevasta sammiosta. Minusta Badding oli kuitenkin ihan hyvä rokkari, ja uskoisinpa melkein, että ne taistolaiset, jotka vielä pöytäseurueesta elävät, jakavat nykyisin mielipiteeni. Hehän ovat vajonneet itse kukin takaisin porvareiksi, jollaisia heidän vanhempansa olivat, isovanhemmista nyt puhumattakaan. He olivat omistavan luokan hyvinsyöneitä pentuja, ja jo valmiiksi johdossa, koska useimmille heistä oli jo pedattu ura valmiiksi, vanhempien mainittua asiasta jollekin päällepäsmärille veli leijonien juhlissa, tai vihjaistua asiasta vaivihkaa tutulle veli vapaamuurarille. Minä se vaan kuuntelin Baddingia, ja jäin vaille hienoja virkoja, ja sitä kuuluisaa kultakelloa, joka olisi ollut, tietystikin, ihan ehtaa kultaa. Happamiahan ne kaikki jaetut helyt ja hoilottimet olisivat olleet kuitenkin. Todettakoon tässä se, että myös Badding jäi vaille hänelle kuuluneita huomionosoituksia, mutta se on muusikon osa. Itse en ole saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, jollaisia jaetaan ansioituneille kanssaveljille ja sisarille itsenäisyyspäivinä, ja turhaan olen odotellut, että minut ylennettäisiin edes korpraaliksi. Yhteiskunta pitää meikäläistä niin mitättömänä ettei ole vaivautunut silittelemään minun kultaista kruunuani, ja pianhan se on jo myöhäistä. Toisaalta minä kyllä tiedän mitä osaan, ja mitä taas en, enkä tarvitse muita todistamaan sen enempää puolesta kuin vastaankaan. Mutta Badding on silti maistunut koko ajan samanlaiselta kuin silloin muinoin Jyväskylässä, jolloin taistolaisveljet ja sisaret vielä teeskentelivät ystävällisyyttään, ja osoittivat vain satunnaisesti sielunsa mustalta pohjalla kumpuavaa ja vellovaa ynseyttään haisevaa rahvasta kohtaan. Ehkäpä pääsemme Baddingin kanssa vielä kerran kertakäyttötaivaaseen, jossa meidän annetaan ensimmäisen ja viimeisen kerran haistella herrasväen hajuja, ja sitten tämä kertakäyttötaivas rypistetään palloksi, ja heitetään taivaalliseen roskakoriin. Mutta sielläkin se vaan rokki soi, sillä se ei kertakaikkiaan sovi taivaisiin ja taivasten taivaisiin.

Hullujussi ja Viktor Kalborrek

Hullujussi -yhtye liittyy Jyväskylän aikaan, ja erityisesti tapaukseen jossa nämä soittivat yliopiston juhlasalissa. Paikalla oli muistaakseni myös Battaglia -yhtye pohjoisesta. Tokihan tiedämme, että sana battaglia tarkoittaa taistelua. Muistan kuinka Hullujussi -yhtye oli koko ajan lavalla pienessä liikkeessä raidallisine paitoineen, ja pellemäisine asusteineen. Taistolaisyleisö katseli yrmeänä esitystä kuten täydennysmies Korpela. Porvarillista hapatusta, näet. Todettakoon tässä että kyllä hullun täytyykin olla koko ajan täydessä vauhdissa. Muistan kun aikanaan ollessani mielisairaalassa vipparina, osastonhoitaja ilmaisi erään potilaan mielentilan sanomalla: Antti se oli taas täydessä vauhdissa! Hullujussin esityksistä ovat mielessäni jääneet elämään esimerkiksi Bingo Bango Bongo (Civilization) sekä Diivaillen (Putting On The Style). Viktor Kalborrek on kokonaan oma lukunsa missä tahansa historiassa, aina Mannen Menuetin aikoihin sakka, jonka jälkeen Viktorille tulikin sitten noutaja, ja hän siirtyi taivallisiin mannekuoroihin. Kalborrek oli tässä vaiheessa sulautunut osaksi Eeki Mantereen todellisinta olemusta, ja kukapa nyt Eekin muistaisi, jos keneltä asiaa kysyttäisiin, mutta Kalborrekin tuntevat edelleen monet. Suomalaiset muusikot tapaavat kuolla varsin nuorina. Nykyisin ei ole juurikaan mahdollista käyttää sanoituksia, joista Kalborrek on tullut tunnetuksi, koska niitä pidettäisiin rasistisina. Hullujussi teki myös lähes täydellisen suomalaiskopion italialaislaulusta Angelina – Zooma Zooma, joka sai nimekseen meillä Pikku Lilla nakkikioskilla, jossa sanotaan mm.: On tyttö kovin noori, mutt minä makarooni, oi Angelina, unelmain! Vaikka tämä yhtye poimikin vaikutteensa suurelta osin italialaisesta laulelmaperinteestä, ja osin myös amerikkalaisista iskelmistä, sopi yhtye erinomaisen hyvin juuri siihen aikaan jolloin se oli suosionsa huipulla, ja sanoisinkin, että olemme menettäneet jotakin, kun olemme kieltäneet tuon ajan neekeripieruhuumorin, jota tosin Eppu Normaali pääsi vielä jatkamaan laulausessaan sarvikuonojen maasta sun muista. Ensin meille opetettiin sarjakuvalehtien ja pekkalipposten kautta, että osa maapallon asukkaista on villejä, joita oli hyvä kellistää ilman, että asiasta kehkeytyisi mitään omantunnontuskia, ja sitten oltiinkin jo sanomassa, että tämä on rasismia, eli hyvin pahaa. Ei niin saa sanoa! Ja miksei muka saa – omassa maassaan! Lapsoset eivät saa enää kuulla tarinoita, jossa sankari istuu köytettynä savimajassa, ja näkee vavisten majan oviaukosta kuinka villit tanssivat paalun ympärillä, ja kuinka suuren padan alle viritellään tulta. Oi Honolulu, siellä olla saa kuin zulu, nenässä rengas, kuin heilläkin, siellä sellaiset on aatteet, että heitetään pois vaatteet, tule Honoluluun, paratiisihin. Näitä tällaisia ei enää soitella radiossa, ja varmaankin pian kielletään elokuvat, joissa intiaanit kierävät ratsastaen valkoisten uudisasukkaiden vaunukaravaania, ammuskellen ilmaan ja huikkaillen kimeällä äänellä sotahuutojaan. Tasapuolisuuden nimissä varmaankin pian sensuroidaan myös ratsuväen saapuminen paikalle viime tingassa, koska nekin ruokkivat rasismia. Tasapuolisuuden nimissä on parempi ettei tapahtu mitään.

Nuori Tjuomari Njurmio

Asun parisen vuotta Mikkelissä, ja olin siellä duunissa sosiaalivirastossa. Noihin kultaisiin aikoihin radiosta alkoi kuulua Tjuomari Njurmion biisejä, kuten Valo yössä, jossa tämä viljelee runsaasti veneilyyn liittyviä sanoja, kuten Tuhto topattu mutteriveneen, jolla hän viittaa taksiin – kuten tiedämme Marleena Sintosen ansiokkaasta selvityksestä. Noina kultaisina aikoina saattoi kuulla hänen biisinsä Hän on täällä tänään. Ne tuntuivat tuolloin tuoreilta, kun oli ruokatunnilla syömässä läheisessä kuppilassa, ja ympärillä tuttu ravintolasalin kohina. Aika on kuitenkin kävellyt tyylikkäästi niidenkin ohi. Oli minulla tuomarin levykin, jossa trampattiin aavaa preeriaa, joka kuulemma viittaa tiettyyn juoppojen ja pätkätyöläisten kodittomien asuttamaan paikkaan Helsingissä, tai sitten se oli kokonaan toinen laulu, tai kokonaan toinen juttu. Puhutaan parakeista, ja mestarista, joka tuo kottisalkkuaan parakkiin. Helsingissä on aina rakennettu paljon, ja sieltä löytyy aina tällaisia parakkikyliä. Aava preeria voi aivan hyvin tarkoittaa myös näiden miekkosten kadotettuja unelmia, ja lapsuudenmuistoja ratsastavista intiaaneista. Mene ja tiedä. Tjuomarin koilottava laulutyyli muistuttaa M.A. Nummisen laulantaa, mutta nyttemmin tjuomari on luopunut kiekulaulannasta. Ajattelin aikanaan, että Tjuomari olisi jotenkin heikkojen puolella, ja että se heijastuisi hänen lauluissaan. Mitä vielä. Mieshän oli itse hyväosainen, ja ihan yhtä vakuuttava kuin tämä Björn, aikamme pankkiiri, ja myös hieman varhaisempi vallankumouksellinen. Tjuomari vain kuvailee eräitä, mielestään mielenkiintoisia ihmistyyppejä, joilla on jalassaan milloin Tonnin stiflat, ja milloin hän on taa Rypistynyt profeetta, ja milloin taas Vanha lääke auttaa paremmin kuin pussillinen uusia. Joskus ollaan Rakkauden talossa, ja toisinaan taas Don Pate tulee ja ratsastaa läpi yön. Taitava sananiekka hän siis on, mutta ei häntä sinällään taida juurikaan kiinnostaa se, miten ihmiset ylipäätään elämässään selviävät, tai kuka tuossa on imeytymässä asfalttiin. Ei hänen ole koskaan tarvinnut ajatella moisia asioita. Lapsuudessa ja nuoruudessa evästä tuotiin pöytään ilman ponnisteluja, ja musiikkiharrastuksiakin ymmärrettiin, ja annettiin soittaa tehtaan kellarissa. Tulee tässä ihan hakematta mieleen muuan jyväskyläläinen filosofian professori, jonka kanssa minulla, ja laitoksen siivoojalla oli yhteinen juttuhetki. Kun se kuuli miten pientä palkkaa siivooja saa, se sanoi: eihän sillä tule toimeen! Keskutelun edetessä sivuttiin myös yötyön ongelmaa, johon arvon professori totesi: ihmisten pitää nukkua yöllä! Että silleen. Tiedättehän! Noihin Mikkelin aikoihin eräs tuntemani miekkonen oli nähnyt Tjuomarin ja hänen naisystävänsä junassa, ja koko matkan aikana nämä eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Olivat vain tuijottaneet ilmeettöminä eteensä. Jos Tjuomari olisi jotakin junamatkansa aikana puhunut, olisi hän saattanut sanoa: lämmittää niin mukavasti! Niinhän se Koskelakin sanoi tuntemattomassa, vaikka näytti vajonneen syviin mietteisiin. Mikkelin aikoihin tuli käytyä tiheään pubeissa, ja siihen horteiseen ilmapiiriin Tjuomarin osin kaljahuurteiset biisit sopivat paremmin kuin hyvin. No, on minulla kaikki Tjuomarin levyt, mutta eipä niitä tule enää juurikaan kuunneltua, vaikka tjuomarilla on varmaankin oma, kiinteä siivunsa suomalaisen rokkenrollin kirjavassa historiassa. Aika aikaa kutakin. Kirjan kannet ovat pamahtaneet kiinni kun mies sai julkaistuksi laajan levypakettinsa, ja niin aika sai jälleen tapahtuman täytteekseen, kuten Linna sanoi.

Kauko Röyhkä

Kauko Röyhkä on pohjoisen rokkimuusikkoja, jonka monotoniset esitykset ovat kuitenkin osoittautuneet ajan saatossa uniikeiksi. Kuvassa se esittää biisiään Lauralle, joka kuului osana levyyn, joka sen oli pakko julkaista jotta sai jatkaa muun musiikkinsa tekoa. Piti saada ulos jotakin jota kansakin ostaisi, jolla voitiin taas peittää mieheen tuhlattuja kuluja. Lauralle on ihan oikeasti, ja ihan objektiivisestikin ottaen hyvä biisi, ja kuvaahan se mainiosti kuinka hormoonit alkavat hyrrätä nuoressa miehessä, ja kuinka sitten mennään sisään tytön kotiin kuin poltteessa, ja kätellään vanhemmat. Kuinka liikuttavaa, ja samalla oivallista ajankuvaa, sillä nykyänhän nuori ripsalletulija saattaisi sanoa korkeintaan tytön isälle. Fuck you! No niin. On ihan pakko mainita biisit Autio maa, ja Ei sinne, sekä Metsä, jotka liityvät hemmon lapsuudenmaisemiin. Kenties myös Kesä-aika on näitä tällaisia. Röyhkä lienee havainnut monta kertaa sen tosiasian, että mikäli rokkari voisi ylipäätäänkään soittaa julkisesti rokkiaan, ja saamaan siitä rahaa, täytyy hänen myös kyetä tuottamaan kansaan menevää musiikkia, ja tämä pätee varsinkin Suomessa, jossa kuulemma kaikki musiikin alalla työskentelevät tuntevat toisensa, ja jossa kaikki kevyt musiikki sumputetaan kaikkivoivaksi humpaksi, koska nyt markkinat ovat niin kapeat kuin ne ovat. Vallitsee tietty yleinen käsitys siitä, miltä kevyen musiikin tulee kuulostaa, ja miten sitä pitää sovittaa. Nämä harmoniat ja kaikki, ja kenties myös kontrapunkti (mitä se nyt sitten lieneekään) Jos ylläolevaa kuvaa katsoo tarkalla silmällä, huomaa, että Röyhkä on kyennyt tuotteistamaan itsensä, sillä jätkän ilmiasu on niin röyhkämäinen kuin vain voi olla. Mutta jotakin on silti vinossa, eikä sitä oikein tiedä, missä vika piilee. Ehkä syynä on se, että Röyhkä itse ei ole biisiensa paras esittäjä, vaan on omimmillaan kirjailijana, eli hiljaisena miehenä tien laidassa, jossa sijaitsee se Waterloo, josta löytyy lättähattujen lyttyyn polkema auto. Haluaisin siis muistaa Röyhkän miehenä joka tarkkailee maailmaa sivusta. En tiedä miten asia on, kun en tunne miestä.

Nuoret Eppu Njormaalit

Eppu Njormaali on hyvä bändi, ja sen tekee erityisen hyväksi se, että soittajat ovat sukulaismiehiä. En pidä vieläkään eppujen alkukauden rämppätuotannosta, mutta kypsemmällä iällä poikien tuotokset ovat saaneet huomattavasti enemmän lihaa luittensa päälle. Heillä on sanoma, tai missio, jonka he tarjoilevat vitsikkäinä kompina, mutta jotka ovat silti totta. Uraani halkeaa, ja tuottaa lamppuun valkeaa. Niihän se on, vaikka asiaa miten kääntelisi. Poliisi pamputtaa taas, vaikka pojat itse ovat mitä todennäköisimin itse säästyneet pahemmilta pamppusaunoilta. Bändi ei ole kuitenkaan koskaan ollut ohjelmallinen, tai edustanut mitään aatesuuntaa. Jotkut sanovat, että niiden biisit muistuttavat toisiaan, mutta niinhän niiden pitääkin tehdä - että ne olisivat nimenomaan eppujen biisejä. Ylläolevassa kuvassa ne laulavat Kitara, taivas, ja tähdet – biisiään Provinssirockissa vuonna 1986. Sivunmennen sanottuna: en ole koskaan käynyt ydelläkään rockfestivaaleilla, joten minulta puuttuu se läheiskokemus, miltä tuntuu sulloa väentungoksessa. Laskevatkohan ne tuolla kuset housuunsa, jos alkaa kusettaa? Varmaankin niin. Kuvassa pojat nostavat tyttöjä hartioilleen, ja sitten nämä keekoilevat siellä, ja esittelevät bändille rintavarustuksiaan. Minä en noita hartioilleni nostaisi, sillä läheltä haisteltuina ja nimenomaan leiriolosuhteissa, kauneimmankin tytön vyötärönalusseudun lemu voi olla tyrmäävä. Mutta tapansa kullakin. Bändin kehitystä voi myös tarkastella laulusolistin tanssikäyttäytymistä analysoimalla. Bändin uran alkuvaiheessa se veivasi kiihkeästi lavan laidasta laittaan, ja särki usein mikrofonitelineenkin hökötyksissään, mutta nykyisin se vain hytkyttelee hiljaa itsekseen.

Leevi And The Leavings

Tämä tapaus Leevi And The Leavings on kohdallani varsin myöhäinen tuttavuus, ja liittyy Kuopiossa elämiini vuosiin. Onhan noita biisejä tullut kuultua radiosta paljonkin, mutta kokoomalevyn hankin vasta pari vuotta sitten. Leevillä on hyvä huumori, mutta myös lukuisa joukko kaksimielisiä lauluja, jotka eivät ole edes hauskoja. Kukaan ei voi olla täydellinen. Kuvassa yhtye laulaa laulua Pohjois-Karjala, joka onkin hyvä biisi, ja helsinkiläismiehen tuotokseksi harvinainen. Jos nyt oikein muistan, olen itsekin soitellut joillekin marjaleenoille humalassa, mutta minua ei ole solvattu pystybaarissa, koska en ole sellaisissa juurikaan käynyt. Myöskään lapseni eivät ole näyttäneet kiharatukkaiselta alakerran ramilta, mutta ei tämä estä havaitsemasta komediallisia aineksia. En ole koskaan pitänyt sopivasti lihavista naisista, enkä usko Leevinkään pitäneen, mutta luulen hänen tarkoittaneen sitä, että on aina joitakuita, jotka tällaisista pitävät. Etsitäänhän television sättipalstoilla milloin pienirintaisia, milloin taas isotissisiä naisia, mikä nyt ketäkin kulloinkin kiinnostaa.