Timo Kinnunen
Särkiniementie
16 A 41
70700 Kuopio
Finland
Ylläolevassa kuvassa näet kaksi rusakkoa, jotka ovat syömässä linnuille tarkoitettuja auringonkukansiemeniä. Rusakko on tyypillinen kulttuurieläin, eli ihmisestä riippuvainen otus. Se ei tulisi toimeen metsäjäniksen hallitsemilla saloilla, ja se on tuomittu elämään maalaistalojen liepeillä ja kaupungeissa. Rusakko on toki paljon paremmin varustautunut elämään Suomen talvessa, ja täkäläisessä luonnossa – kuin esimerkiksi kani, joka pärjää vain kaupungeissa. Jos kani yrittää levittäytyä salomaille, se joutuu petoeläinten suihin. Kerran näin Kuopiossa kun kaksi finninaamaista, hielle haisevaa möllikkäpoikaa ajoi rusakkoa takaa, joka laiskanlaisesti koikkelehti heitä pakoon. Ajattelin sanoa pojille, että he eivät koskaan voisi saada rusakkoa juosten kiinni, mutta jätinpä nyt vaan sanomatta. Sinne ne tömistelivät vähä-älyisten lailla mölisten ja huutaen rusakon perässä, ja kun sitten rusakko pujahti ryteikköön, jäi poikien takaa-ajokin siihen. Nälkään nämä varmasti kuolisivat, jos yhteiskuntamme infrastruktuuri romahtaisi. Ei siinä auttaisi, jos riehuisi metsässä, potkien siellä villisti, ja silmät suitsinrenkaina häthätää alkeiskurssilla harjoiteltuja karatepotkuja, tai jyrisyttäisi yrmeän näköisenä virttynyttä rullalautaansa halkeilleella asfaltilla, tai tuikkisi silmät kavenneina stiletillään surmanpistoja kuusikon hämärään. Pojilla olisi pitänyt olla ajokoiran trimmattu fysiikka, jotta olisivat pysyneet perässä. Nykynuoret ovat sellaisia lihavia, ylipainoisia vetelyksiä, ettei niistä ole juuri mihinkään. Vasta vanhempana ihminen saisi olla läski, koska silloin suurestakaan lihasvoimasta ei ole enää mitään hyötyä, kun ei ole enää tuota työtäkään - ja rahaa kalliisiin kuntosaleihin. Ei vanhan tarvitse olla enää edes komea, kun naiset haluavat kuitenkin aina vaan nuorempaa ja mielellään kiinteälihaisempaa, jolla perse ei pahasti roiku. Vanhana sitä monikaan ei ole edes viisaskaan, joten ne, jotka halajavat kypsyyttä ja tyyneyttä, joutuvat kahlaamaan läpi nuorempia, ja mielellää sellaisia, jotka jo lapsena olivat pikkuvanhoja. Vanhat haisevat jo vainajalle. Mutta nuorena pitäisi nuorenmiehen olla aina täydessä tämmingissä, ja vaikka siitä paikasta olisi valmis naimaan, ja pensaikko rytisten ajamassa hameväkeä takaa. No niin. Ajokoirakaan ei varsinaisesti saa hyväkuntoista jänistä tai rusakkoa juoksemalla kiinni, mutta kykenee pitämään sen liikkeessä, ja koska jäniksellä on tapana kiertää kehää, osuu se ennemmin tai myöhemmin metsästäjän tulilinjalle. Täytyy siis sanoa, että harvinaisen typeriä kaupunkilaismölliköitä, nuo pojat. Kuten aina. Vaikka kuvan rusakot liikkuvatkin varsin pelottomina pihassa, ne eivät ole missään tapauksessa kesyjä, vaan varmasti pakenevat varmasti kaikkea muuta niille vierasta mikä liikkuu, tai lähestyy liian nopeasti. Ne ovat oppineet, että tässä nimenomaisessa pihassa nämä nimenomaiset ihmiset eivät niitä ahdistele, mutta muista ei ole takeita - kuten ei olekaan. Ne tietävät, mistä pääsee pakoon niin, ettei takaa-ajaja pakoreittiä heti keksi. Pitkäaikaisten havaintojeni perusteella näitä kannattaa erikseen syöttää talvisin, sillä silloin ne jättävät esimerkiksi nuoret omenapuut rauhaan, tai ainakin aiheuttavat niille paljon vähemmän vahinkoa kuin muutoin tekisivät. Ja ovathan ne mukavia katsellakin. Ne ovat siis villejä, ja selvinneet ketuista sekä huuhkajista, ja ilveksetkään eivät ole niitä tavoittaneet. Kaupungeissa asuvat serkut pääsevät näitä paljon helpommalla. Metsäjänikset ovat kokonaan oma lukunsa. Ne eivät tule koskaan pihaan saakka, vaan ne pysyttelevät metsässä. Siellä metsäjäniksillä on tehtävä: ne pitävät metsän sellaisena että ne voivat itse siellä elää, ja monet muutkin voivat siellä asustella. Jos metsään istuttaa vartavasten puutarhoissa ja pihoissa kasvatettavia jalompia puita, kuten terijoensalavaa, vaahteraa - tai hopeapajua, napsivat metsäjänikset niiden vuosikasvaimet suihinsa, ja siksi normaalissa suomalaisessa metsässä ei kasva juurikaan kaupunkien puutarhoissa kasvavia puu – ja pensaslajeja. Rusakoiden ja metsäjänisten kesken on aika vähän varsinaista kanssakäymistä, ja ainakaan normaaleissa olosuhteissa ne eivät risteydy keskenään. Jos meillä on tulevaisuudessa lumisia talvia, muuttuu rusakoiden talvikarva hyvin vaaleaksi. Eräänlaista sopeutumaa siis.
Videoita voi julkaista kätevästi RealMedia (RV) videomuodossa. Tarvittava ilmainen enkooderi on tarjolla niin linuxiin kuin windowsiinkin – mikä on tärkeää ainakin köyhälle kansanmuusikolle. Haluan nimenomaan täsmentää tässä yhteydessä sitä, että asioita voidaan painottaa monin tavoin, ja erilaisissa puitteissa (puukehyksissä) jota ei voi mielestäni koskaan liikaa alleviivata – varsinkin kun kotivideoista on kyse – elikkä aina kun laitetaan tarjolle, niin ania sitä myös otetaan. Kaikkea otetaan, ja joillekin ottamisten lajeille on tarjolla ihan oikeita ottajan oppaita. Nämä videot on siis näinollen otettava myös aina sellaisenaan, sillä lahjahevosten suihin ei katsota, jos vaikka vain vaivoinkin yskän ymmärrätte. No niin. Kesällä vuonna 2007 hankin halvan digikameran (ADE MP51), jolla voi myös kuvata videota, joskaan kuvan ja äänen laatu eivät ole kovinkaan kummoisia, mutta silti tulos on selkeästi parempi kuin tavanomaisella weppikameralla. Kyllä nämä nettikäyttöön hyvin välttävät, ainakin minun mielestäni, ja netinkäyttäjät eivät missään tapauksessa ansaitse tämän parempaa. Koska videot ovat ilmaisia, niiden suorastaan täytyy olla teknisesti kurjia, koska vain siten syntyy se autenttisuus, jolla voi kuvata kyökkimuusikon elämän arkea. Windowsissa näitä voi soittaa parhaiten Opera -selaimella, ja RealPlayer asennettuna.
Tämä mainittu Live! Cam Video IM Pro on weppikamera, jolla voi ottaa video-otoksia vaikkapa omassa olohuoneessaan, ja ulkohuoneessakin, jos vain löytää jostakin sopivaa jatkojohtoa. Näissä videoesityksissä on erittäin tärkeää, ettei vain loukkaa ketään. Ei siis menettele kuten muuan presidenttiehdokas Yhdysvalloissa, joka sanoi, että se toinen, se kilpailija, ei olisi päässyt näinkään pitkälle jollei olisi ollut neekeri. Tottahan tämä kuitenkin on, ja olen kuullut minulle kerrottavan, että parinkymmenen vuoden kuluessa Yhdysvaltain väestö on enemmänkin monenkirjavaa kuin monovalkkuuntunutta. Suuri enemmistö haluaa kaltaisiaan presidenttejä, ja siksi valkut eivät enää kelpaa juuri muiksi kuin latojen vahdeiksi, tai lehmänmunien vartijoiksi. Mutta pois pysytelköön minusta kaikki halventavat lausumat kenestä tahansa, ja ne jääköön kaikkinensa amerikkalaisten sisäiseksi asiaksi, koska siellähän ei kukaan saa sanoa mitään, ettei ketään loukkaisi. Aina nämä amerikkalaiset ovat myös ovat haastamassa toisiaan käräjille, milloin nyt mistäkin syystä. Näissä minun videoissani ei siis taatusti ole ketään loukkaavaa sanomaa, eikä ainakaan rasismia – saatikka sitten politiikkaa. Se, mitä niissä sitten lopultakin on, jäänee avoimeksi ja täysin ratkaisemattomaksi kysymykseksi, koska enhän sitä itsekään tiedä.
Olen aina halunnut laulaa värillisten kuorossa, mutta tätäpä onnea minulle ei olekaan suotu. Kaikissa vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa ne laulavat jossakin pienessä kirkossa, ja yleisö elää täysillä mukana. Se se vasta olisi elämää! Mutta en ole tällä hetkellä missään tällaisessa kuorossa jäsenenä. Johtuneeko sitten siitä, että olen valkku, ja syntynyt maassa, jossa asuu pelkästään valkkuja. Näitä maitonaamoja, tiedättehän. Sikaniskoja kaikki tyynni. On vaikeaa löytää täältä kotosuomesta toimivaa värillisten kuoroa, ja kokonaan toinen asia on se, ottaisivatko he minua kuoroonsa olenkaan. Ehkäpäpä he ottaisivat, ehkä kuitenkin mielummin ei. Jos olisin värillisten kuoron johtaja, ja minulta kysyttäisiin, otitkos kuoroon sen valkun, joka taannoin kävi ovella kuoroon mankumassa, niin vain hän voisi vastata kieliopillisesti oikein: ehkä otin, ehkä en! Nyt, näin internetin aikana, tämäkin on mahdollista, ja sitä voi laulaa missä kuorossa hyvänsä. Mutta asiasta toiseen. Aikanaan aprikoitiin sitä, miksi Creta Carbo ei koskaan elokuvissaan hymyile, tai naura – ja kun Carbo sitten viimeisessä elokuvassaan, Kaksosissa, sekä nauroi – että tanssi, oltiin silloinkin huuli pyöreänä, että mitä se nyt vielä tässä nauramaan, vakavasti otettavassa komediassa? Tanssi oli nimeltään chica-choca. Carbo oli noihin aikoihin varsin vetävän näköinenkin, joten siitähän se uran olisi pitänyt vasta alkaa. Jos nyt jotakuta on ottanut pattiin se, etten minä näissä videoissani koskaan naura, niin se on puhtaasti tekninen kysymys. Tässä videossa minä nauran kuin vähä-älyinen – mikä minä tietenkin olenkin, ja olen ylpeä siitä. Naurullaanhan se Pieni-Suuri Mieskin pelastui, puheidensa mukaan, intiaanien enemmältä kidutukselta, kun vain nauroi. Hän kertoi näiden pistelleen häntä kaktuksenpiikeillä, ja harastaneen erilaisia venytysleikkejä. Tosiasiassa intiaanit eivät häntä koskaan kiduttaneet, mutta kun tilanne vaati vetävää kertomusta, ja hyvää tarinaa, jota olisi helppo uskoa, piti hänen esittää sellainen. Nauretaan siis kaikki, ja vetäkäämme yllemme hullunviitta. Niin on hyvä elää, ja niin eläkäämme.
Kaarisilta on sellainen silta, joka näyttää sivustapäin tarkasteltuna olevan kaarellaan. Se, miksi on näin, johtuu siitä, että sillä tavoin rakennettuna sillasta tulee lujempi, koska kaareen voi tavallaan sisäänrakentaa kannattavaa voimaa. Suora sillankansi saattaa sensijaan läsähtää paljon helpommin kasaan, kuten jääbalettitanssija läsähtää perseelleen jäälle. Ainahan, kun katselemme reipastahtista jääbalettia, odotamme innokkaasti jääbalettitanssijan läsähtävän perseelleen jäähän niin että kajahtaa. Kesken kolminkertaisen yläsalkkoovi-kvanttikierteen. Samalla tavoin riemastumme aina kun korkeushyppääjä pudottaa riman, tai kun juoksija kellahtaa radan sivuun, kuten esimerkiksi Lasse Viren! Oli se hauskaa. No niin. Tässä runossa puhutaan kaarisillasta kuitenkin vain siksi, että tietyin tavoin koristeltuna se on kaunis, ja symboloi yhteyttä esimerkiksi pienen ja suuren välillä. Kaarisilta siis yhdistää, ja sillanrakentaja luo yhteyden. Sillanrakentaja ei ole kuka tahansa, ja hänenlaisiaan ei ole montaa. Hän on valittu, ja ainutkertainen.