Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700 Kuopio
Finland

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Timon SERVERIMAAILMAN etusivulle - Click here to return back to the front page of Timos' SERVERIMAAILMA homesite

Klikkaa tästä palataksesi takaisin Tietoo sivulle Click here to return back to the Information page

Kuvia ja tarinoita Timosta - Some photos and stories about Timo

On the 7th May in 2017

Nuori mies

Paras nuoruus oli juuri koittamassa minunkin kohdallani kun The Beatles -yhtye tuli suomalaisten nuorten ihmisten tietoisuuteen; se oli kuin raikas länsituuli (oi saavu jälleeen), ja tämä supienglantilainen bändi näytti meille kotosuomalaisille muka-soittajille miten sitä oikeastaan soitetaan (vaikka eiväthän nekään osanneet soittaa oikein, mutta niillä oli asennetta). Vaikka tiesimmehän me täälläkin kitaransoitosta ainakin senverran, että otetaan kaulasta kiinni, ja reiän kohdalta rämpytetään. Me emme tunteneet edes nuotteja, ja emme osanneet oikeastaan soittaa muuta kuin suutamme, ja kertoa koko joukon hävyttömiä vitsejä. Olihan joillakin toki ollut jonkinlaisia bändiyritelmiä jo oppikoulussa, kuten vaikkapa lempisenpekan bändi, jolla oli repertoaarissaan peräti kaksi kappaletta, jotka olivat kuulemma omia, ja ihan hyviä – ja samalla ainoita. Ne harjoittelivat niitä lempisen omakotitalon kellarissa. Minulla ei bändiä ollut, enkä voinut sellaisiin kuuluakaan, koska ihan lähituntumassa ei elänyt varteenotettavia muusikkoja. Ajatelkaapa vaikka jotakin valohonmattia, joka näytti seipään nielleeltä zombielta, ja liikaa pullaa ahmineelta, ja jonka ulkoinen habitus muistutti muutoin lähinnä niitä härmän häjyjä, jotka on kuvattu jalkakahleissa. Ei sellaisesta tule mitenkään muusikkoa! Rauhassa oli tarjolla vaan sellaisia tavallisia mölliskönttejä, jotka tuskin osasivat edes laulaa nuotilleen, vaikka kyllä niistäkin mökää lähti kun saivat muutaman ryypyn. Jotenkin nämä lähiseudun (Joutseno-Imatra-Lappeenranta) omatekoiset, ja taatusti kotokutoiset bändit olivat huvittavia – missä tahansa aikaperspektiivissä. Kun sitten kerran näin omin silmin beatleskappaleiden nuotit, ymmärsin oitis, että tekijät olivat joko musiikin teoriaa lujasti lukeneita miehiä, tai sitten heidän takanaan toimi joku, joka osasi laittaa nuotit ja sovitukset kohdalleen. Löytyi monimutkaisia sointurakenteita, sekä vieraita sävelkulkuja - ja kaikkea sen sellaista. Meille muille riittivät ne kolme tavanomaista sointua, eli c-duuri, a-molli ja g-dominanttiseptima, ja niiden varaan raketuvan sointukierron opettelu. Sittemmin osoittautui että tämän mainitun englantilaisen yhtyeen biisien sovituksia ja nauhoituksia hoiteli taustalla rautainen ammattilainen, jolla oli klassisen musiikin koulutus. Sillä oli käytössään moniraitatekniikkaa ja takaisinpäin pyöriviä nauhoja, ja se harrasti taidokkaita päällekkäisäänityksiä, vaikka miksasikin lopputuleman monoksi. Meikäläisillä koululaisilla ei ollut varaa nauhureihin, eikä liioin levysoittimiin. Jäntinsepolla tosin oli ihan oikea, pieni kelanauhuri, sekä oikea kaitafilmikamera. Muistan kuinka se kuvautti itseään urhemaankössillä, ja tivasi koko ajan: näynkö minä sinä etsimessä, näynkö minä? Nauhoitti se minunkin lauluani pikkuruiselle kelanauhalle, mutta tuskinpa näistä on yhtäkään säilynyt nykypäiviin saakka. Niissä piti matkia amerikkalaista Bob Dylania., ja koettaa tapailla Rainy Day Womania. Tavanomainen menetelmä oppia ulkomaisia biisejä oli kuunnella niitä Radio Luxenburgista, ja koettaa sitten mallata niitä omiin, kotikutoisiin kudelmiin. No, minä en piitlesejä juurikaan ihaillut, sillä en ole koskaan ihaillut ketään. Lähiympäristöni ihmiset tarjosivat minulle yleensä niitä kehnoimpia puoliaan, joten oli helppoa päätellä, että kauneimmankin sokerikuorrutuksen takana piili pelkästään pahuutta ja ilkeyttä. Miksi nämä koreat ulkomaanpellet olisivat olleet yhtään parempia, sillä rahastahan ne olivat tuntemattomillekin ihmisille niin höveleitä kun olivat. Ei niistä yksikään olisi sanonut omalle fanilleen: No, oletpas sinä harvinaisen hölmön näköinen läskimaha! Olisi jäänyt monta levyä kaupan hyllylle pölyttymään. Kerran näin sisarteni katsovan televisiosta, kun siellä esiintyi tämä mainittu piitles, ja kuinka bändin pojat puikkelehtivat milloin missäkin, ja kurkistelivat sieltä sun täältä. Se aiheutti sisarissa tunnemyrskyn, ja pianpa joku niistä jo puristeli olemattomia rintojaan ja huokaili, kuinka se Paul onkaan ihana. Siitä oli valovuosia siihen, että esimerkiksi minä olisin ollut ihana, tai naapurin hölmö Matti. Kaikkea tuota ajatellessa tulee mieleen, että mitä kaikkea silkkaa paskaa sitä pursuaakaan maan päällä tuhansien peräaukkojen tietämiltä! Mutta katsokaa silti meikämannen kuvaa: millainen beatlestukka minulla tuohon aikaan oli! Aika lyhyt tosin, sillä oppikoulussa ei tuolloin sallittu pitempää lettiä. Rehtori William Rentukka tapasi nimittäin viikottain kulkea viivotin kädessään pitkin pulpettirivejä, ja nostella poikien takatukkia, ja komentaa pitkätukat parturiin. Kaikki, paitsi liudunpoika menivät, mutta siitähän tuli hampaaton juoppo jo nuorella iällä. Ei Rentukalle voinut sanoa ei, sillä se oli sodankäynyt mies ja ollut jossakin vaiheessa jonkinsortin painija tai vesipalloilija ainakin – vähän niinkuin taannoinen pääministeri Paavo Lipponen. Housuni olivat luonnollisesti teryleeniä, ja varsin kestäviähän ne olivatkin. Sama housut jalassa monta vuotta – koko oppikoulun ajan. Myös Brylcreemiä piti tukkaan laittaa, kuten tässäkin kuvassa on nähtävissä otsatukan seutuvilla. Olen myöhemmin monta kertaa ajatellut, miksei minulla tuollaisella pärstäkertoimella ollut sen parempaa flaksia naismaailmassa kuin oli? No, tapailinhan minä toki tyttöjä, useitakin, ja suudeltiinkin - mutta eivät oman koulun donnat olleet meikäläisestä kiinnostuneita, eivät meikäläisestä paljoa perustaneet. Niinpä nämä kaikenmaailman riittarehmoset vain tupeerailivat tukkiaan, ja tapailivat vanhempia poikia, ja koettivat miten kuten näyttää kaiken kokeneilta, sillä tuohon aikaan haluttiin tulla nopeasti vanhaksi, koska silloin sai juoda viinaa, ja nussia ja mekastaa miten tahtoi, ja olla kaiken kokenut. Viinakortti oli tavoitteena, ja tupakkamiehen vala miehuuden ensimmäisenä askeleena. Ja mitä minä nyt viinasta puhun - eihän siihen aikaan ryypätty ja rellestetty. Tai ainakaan me nuoremmat nulkit. Ryypiskelyn aika tuli vasta paljon myöhemmin, kuten silloin kun näin kerran urhemaanköässinkin niin kännissä, ettei se tuntenut ketään, ja olin itsekin ottanut metsään kätketystä jallupullosta siivut. En minä tosissani näitä aikoja kaipaa, sillä ei se ollut mukavaa aikaa, se nuoruus nimittäin. Sellaisia nuorenwertherinkärsimyksiä kaikki tyynni.

Folk-Timo

Pääsin minä esiintymäänkin pari kertaa, kuten tässä Tainionkosken yhteiskoulun konventissa, jonne oli saapunut Bad Boys -niminen amisbändi soittamaan sähkökitaroineen, ja koko keikan ajan ne laulaa sahasivat niitä kahta kappaletta, jotka olivat harjoitelleet, ja monta tuntia. Välillä sähköt katkesivat, ja kaikki huomasivat, ettei laulusolisti osannut oikeastaan lainkaan englantia, eikä se edes kuulostanut englannilta. Se ei huomannut että soitto ei enää kuulunut, vaan hoilasi kovalla äänellään sentapaisia sanoja, kuten möököli hängäli, hökötätä punkeli, ja niin edelleen ja edelleen. Ei se ollut ainakaan englantia. Kun ne pitivät taukoa, sain laulaa pari laulua niiden laitteita käyttäen, ja niinpä päätin esittää Tatuoitu nainen - nimisen biisin, jonka sanat olin oppinut radiosta. Esiinnyin tuossa tilaisuudessa myös kuuluisana pianistina, vaikken osannut soittaa pianolla oikeastaan mitään. Tärkeintä oli paganinimainen elehtiminen, ja esityksen koreografia noin yleensäkin. Eiväthän monetkaan oppilaista tienneet ns. paremmasta musiikista mitään, ja tyttö, joka soiti aamuhartauksissa pianoa, ei hänkään epäillyt petosta, vaan saoi, että missä sinä olet oppinut noin hienosti soittamaan. Suosionosoitukset sekä Tatuoidusta naisesta -että pianonsoitosta - olivat myrskyisät. Tyttöjen silmät alkoivat oudosti kiilua, ja ne katsoivat meikäläistä ihan uudella tavalla. Siitä päättelin, että musiikki voisi avata monia suljettuja ovia, jos vain painaisi päälle hellittämättä. Huomaa kuvassa selvästi näkyvät teryleenihousut, orastava beatlestukka, ja virttynyt villapaita. Kuva on todella kärsinyt aikojen saatossa, mutta voisin hyvällä syyllä kysyä, kuinka moni tämän päivän digitaliotoksista tulee säilymään samalla tavalla kymmeniä vuosia, kuten tämä otos? Olisin voinut retusoida kuvasta kaikki naarmut sun muut pois, mutta ne kuuluvat näin vanhaan kuvaan niinkuin paita ja yläkerran lavitsa. Pahimmat repeämät minä tosin paikkasin, sillä jos jokin on vanha, ei sen tarvitse olla rikkinäinen. Mutta konsut menivät ohi, ja silti viikkokausien ajan kuulin kuinka koulumme oppilaat sanoivat minua Folk-Timoksi. Ei minusta kuitenkaan tullut folk-laulajaa, vaan tieni vei muualle, ja hyvä niin. Eipä pääse kukaan sanomaan, että onpa mies nykyään rapistunut ja kulahtanut, koska kukaan ei minusta vielä mitään nuorempana tiennyt. Olen tavallaan ollut koko nettijulkisuuteni ajan tällainen kun nyt olen. Vanha ukonkäppänä. Mutta mitäpä sillä on merkitystä. Mitään en vielä tuolloin säveltänyt, ja ainut esiintyminen tapahtui Rauhan Urheilijoiden jääkiekkoilijapoikien vuosijuhlassa, johon minut kotoa asti haettiin hoilaamaan. Sanoivat, että laula nyt, ja soita, äläkä vinguta sitä kitaraasi. Kai minä sitten jotakin laulaa lurautinkin. Mene ja tiedä. On mukavaa ajatella, että moni siellä olleista on kuollut viinaan, ja jos vielä eläisi, laskisi alleen kummatkin lastit.

Ennen iltalukiota Lauritsalassa vietin vuoden Joutsenon opistossa opiskellen, jossa tuli hieman soiteltuakin muutaman hemmon kanssa, ja olihan minulla siellä pari tilaisuutta esiintyäkin julkisesti, ja säestää Joutsenon kirkossa kuoroa (vaikka kitarani hento ääni häipyikin kuoron mylvinnän alle). Opistossa oli niin paljon muutakin mietittävää ja aktiviteetteja että tuli kuitenkin soiteltua aika harvoin. Oikeastaan olisi ollut oikeus ja kohtuus, että olisin saanut viettää siellä oikeaa nuorukaisenelämää, mutta satuin joutumaan naimisiin noihin aikoihin, ja minusta tuli iskä, ja myöhemmin täystoiminen koti-iskä Laurisalassa. No, tässä kuvassa kuitenkin vietän aikaa opiston poikien kanssa, mutta en muista enää tuosta kuvanottotilaisuudesta muuta. En minä näitä tyyppejä nyt sen kummemmin ryhdy esittelemään, mutta tuossa edessä alhaalla situu jalat ristissä Pölläkkälän Aapeli, ja hänen vieressään kädet puuskassa ja kyykyssä istuu Välilihalan Jonne. Kekellä seistä hojottaa Paskalan Eetvartti, ja onhan noita jo tuossa ihan riittämiin. Ette te näitä kuitenkaan tunne. Toisaalta haluan suojella niitä, vaikka ne ovatkin jo vanhoja ukkoja ja akkoja, tai kuolleet pois kuleksimasta. Siksi keksinkin heille nuo humoristiset etu – ja sukunimet. Saa sitä siinä nyt vaan googletella kaikessa rauhassa.

Yl'oppilas

Runebergin runossa sanotaan, muistaakseni, että nuor' ol' yl'oppilas, ei huolta ollut laisin. Mutta kyllä sitä huoltakin riitti. Kävin nimittäin iltalukiota, ja oli se varsinaista hevosenhommaa. Mutta minä halusin tulla hyväksi sitojaksi, kuten se muinaisen televisiomainoksen perhonsitojapelle, joka myös halusi tahollaan tulla hyväksi sitojaksi. Ja kai sitten tulikin. Tämä ylioppilaaksitulo oli kuitenkin vain pieni välivaihe myöhemmissä opinnoissa, jotka johtivat lopulta yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkintoon. En tosin ole saanut päivääkään olla varsinaisessa lisensiaatintyössä, kuten lisensiaatin kuuluisi olla, vaan jouduin kaikenlaisiin hanttihommiin. Mutta mitäpä näistä. Olen aina ollut sellainen ajelehtija, joka on mennyt hallitusti virran mukana silloin kun se vie siihen suuntaan jonne olen pyrkimässä. Käytän siis virtaa hyväkseni, mutta en juutu siinä piileviin asenteisiin. Tämä lienee ainut valokuva, joka minusta on ylioppilasjuhlan tietämissä kuvattu, ja nyt sitten sekin on yleistä omaisuutta. Minä jäin paitsi useimpia ylioppilaaksituloon liittyviä juhlallisuuksia, ja karonkkoja, ynnä vanhojentansseja sun muita. Typeryyksiä, sanoisin – en menettänyt mitään. Myös myöhempi pyhä ylioppilaselämä jäi minulle täydelliseksi mysteeriksi, koska olin muutamaa vuotta vanhempi, ja opiskelijakaverini olisivat voineet olla marsilaisia. Kun minä vielä kävin keskikoulua, olivat kaikki oikeistolaisia, mutta niiden vuosien aikana kun olin tyäelämässä, niistä oli tullut vasemmistosissejä. Minä en tuntenut rokkimusiikkia enkä käynyt diskoissa ja en tuntenut sellaista asiaa kuin muoti, mutta toisaalta tällä ei ollut väliä, sillä nämä uudet vasemmistolaiset haisivat reilusti hielle, eivätkä peseytyneet ainakaan liian usein. Olivat sellaisia hiirenhajuisia hippejä. No, minä nyt olen aina ollut joko liian vanha, tai liian nuori, ja tavalla tai toisella muista poikkeava. Minusta ei tullut sosialistia, koska inhoan siinä määrin muita (usein tyhmiä) ihmisiä, että se estää todellisen, luovan sosialisuuden kehittymisen. Tokihan kävin muutamia kertoja opiskelijakapakassa, mutta silti olin ikäänkuin ulkopuolinen, vaikka kuinka olin ravintolan sisäpuolella. Jyväskylässä ne tanssivat Rentukassa heipoppajouta, ja muita diskotansseja, sillä disko eli tuolloin kultakauttaan, ja jokaisen ravintolan salin katossa oli pyöreä värilamppu. Mutta kuinka turhaa sekin kaikki oli. Olin elänyt maailmassa jossa tultiin vakaasti jonkinsortin arvostetuksi kansalaiseksi. Tällaisessa maailmassa tohtori saisi ottaa ensin kaikenlaisissa perhejuhlissa, ja tohtoria pidettäisiin viisaana miehenä. Mitä tahansa sanoisinkaan tohtorismiehenä, olisi jokainen sanani kallis kultajyvä, ja ne kaikki tallennettaisiin ikuisiin ajatuksiin, ja sanomisistani tehtäisiin tutkielmia tyyliin: mitä hän todella sanoi. Olisin varmaankin kirjoittanut kirjan Mitä tapahtuu todella. Mutta koska olin loppupelissä vain halpa, arkipäiväisen nuhruinen lisenssi, pitivät ne meikäläistä juuri ja juuri täyspäisenä, jos sinäkään. Ylioppilaskuva on otettu Lauritsalassa, ja taka-alalla näkyy huoltoasema, jossa olin eräänä kesänä töissäkin bensanmyyjänä. Noin vuosi ennen tämän kuvan ottamista tein mm. laulun Hattivattinainen, joka on eräänlainen käännös laulusta Honky Tonk Woman, jonka taas on säveltänyt ja sanoittanut The Rolling Stones -yhtye. Myös Autioksi on tullut -laulu sai samoihin aikoihin alkunsa. Kuulin tässä taannoin, että entiset iltalukiolaiset olisivat järjestämässä luokkakokousta, mutta kyydin puutteessa jäänen siitä karkelosta pois, koska minusta on naurettavaa, että ne vihkivät siellä toisiaan riemuylioppilaiksi, kun Helsingissäkin tehdään niin. Enhän minä saanut mitään virallista kutsuakaan, vaikka kokoonkutsuja asuu Kuopiossa, kuten minäkin. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tsekkasin tässä päivänä muutamana olisiko tilaisuuden kaiut ehtineet nettiin saakka, ja olisiko siellä kuvia tästä luokkahäppeningistä, mutta mitään ei löytynyt. Jas niihän siinä aina käy, että etukäteen mesotaan mahtavasti, ja kaikki päätyy kuivaan pieruun. Ihmiset eivät tajua kuin syrjäisillä sivuraiteilla he kulkevat. He luulevat, että KAIKKI ovat kiinnostuneita jostakin entisten rauhalaisten tapaamisista, tai jokun kapisen iltalukion luokkakokouksista. Ei ihmisiä tällaiset asia kiinnosta, mutta jos olisit joku formulakuski, ja pärjännyt kisoissa, saisit olla muutoin millainen tolvana tahansa, tai ajaa vaikka joka päivä pikaveneellä siltapalkkiin. Julkisuus on niin arvokas asia ettei sitä ole kaikille suotu – eikä suodakaan.

Tässä kuvassa tämmään Rautavaaran Metsäkartanon urkuharmoonilla. Tuli sielläkin kerran käytyä oikein yökylässä sydäntalvella, kun oli hiljaisempaa aikaa, ja huoneita oli tyhjillään. Olihan siellä hyvät sapuskat, ja kämpässä sauna. Huskyjä ei siellä vielä ollut niihin aikoihin. Valtio omisti ainakin tuolloin joitakin ”leirikeskuksia”, jotka oli tarkoitus ottaa armeijan käyttöön sodan aikana. Näin rauhan aikana siellä kävi koululaisretkikuntia omilla kursseillaan. Tästä syystä Metsäkartanon ei ollut tarkoitus tuottaa koko ajan voittoa – kunhan sitä vain pidettiin kunnnossa kriisiaikoja varten.

Täss soittaa rimputan Japanilaista akustista kitaraa Rautavaaran vuokrakolmiossa, joka sijaitsi lähellä Rautavaaran keskustaa. Taustalla näkyvä kirjahylly tehtiin tilauksesta Rautavaaran nuorisopajalla, ja eihän siinä mitään – se on kokopuuta ja ei suurempia halkeamia missään. On se minulla vieläkin. Tietenkin työn laatutaso olisi ollut toinen, jos tuon olisivat rakentaneet oikeat ammattipuusepät, mutta ei meikäläisellä ole sellaisiin varaa.

Ja olihan tässä vielä se hääsoitto hullunmiehen pitäjässä. Taustalla on naiskööri, ja minä koetan tavata lattialla olevista papereista mistä kussakin laulussa on kyse, ja millaisia sanoja niissä on. Itse asiassa tämä lienee ollut viimeinen ”julkinen” esiintymiseni. Vaikka olenhan minä soittanut toki muuallakin, kuten kerran Jyväskylässä ravintola Torossa, jossa suksee ei ollut kovinkaan kummoinen, ja sain sellaisia kommentteja, kuten: Laula kovempaa että kuulee! Saatanan typerää kaiken kaikkiaan. Kerran lauloin pari biisiä Jyväskylän kouluviraston jäpäjäykissä pikkujouluissa, ja tuli myös kierrettyä Jyväskylän kouluja Anan ja sen eukon kanssa ja laulettua niissä lapsille tarkoitettuja lauluja. Melekin kuin olisi laulanut marttakerhossa tonttulakki päässään keikan viimeisen.