Keiteleen kyykkäpojat - The Kyykkäboys from Keitele

Keiteleen kunta on epäilemättä ansainnut sivun, jonka olen koostanut Google Street View -kuvausauton keräämästä kuvasaaliista. Tietenkin olisin voinut ottaa nämä kuvat omalla digikamerallani ihan itsekin, mutta tällöin minun kuvissani ei olisi ollut mukana esimerkiksi kyykkäpoikia vetämässä viimeistä vuoroaan, ja muutoinkin niihin ei olisi tallentunut juuri sitä samaista suurta hetkeä, jonka kuvausauton käyttö on mahdollistanut. Googlen kuvat on otettu ehkä parin tunnin sisään, ja sellaiseen vauhtiin ei valkoihoinen hevin kykene. Näiden kuvien merkitys onkin siinä että ne tarjoavat tuokiokuvan Keiteleestä juuri sinä hetkenä kun Googlen kuvausauto huristeli paikan läpi. Nythän siellä näyttää jo vallan toisenlaiselta, ja muutos on muutoinkin jatkuvaa. Onneksi kuvausauto ei ihan joka kylällä käynyt, sillä silloin näkisimme ihan liiankin kanssa kasvimaallaan pyllisteleviä naisia, tai totisia maanviljelijämiehiä aamukusellaan aitan kulmalla. Mikään inhimillinen ei ole näet vierasta nykyisissä maalaiskylissä. Ihmiset olisi yllätetty tavallaan housut jalassa, ja niihän heille on käynyt nytkin, vaikka onkin kuvattu vain taajamia ja kaupunkeja. Ja sitten vielä sananen siitä, miten helppoa tällaisen kuvakavalkadin kokoaminen on. Se ei nimittäin ole ollenkaan helppoa, ja vaatii tietynlaista aika-avaruudellisen hahmottamisen kykyä, jollaista ei kaikille ole suotu, ja lisäksi vaaditaan tietynlaista juonentajua, ja tarinakertomiskykyä. Ihan samoja ominaisuuksia kuin esimerkiksi elokuvanteossa, tai missä tahansa tarinankerronnassa. Huumorintajukaan ei olisi pahitteeksi. Jokainen kylänpoika voi itse tykönään kokeilla miten homma onnistuu!

Keiteleen lossisaari

Kun Keitelettä lähestytään idästä Siilinjärven suunnasta Sinistä tietä pitkin, ohitetaan hieman ennen Keiteleen risteystä Lossisaari, jossa on toiminut aikojen kuluessa monenlaista yrittäjää, mutta aina sieltä on saanut sekä bensaa – että munkkeja. Jos kahvihammasta hiukoo, kannattaa siellä siemaista kupponen, vaikka sitten terassilla lojuen. Lopuksi voi sitten pomppia vaikka trampoliinilla, ja sittenhän autolla-ajo jo maistuukin. Luulisin, että aika monet muistavat matkoiltaan Lossisaaren, mutta eivät niinkään Keiteleen kirkonkylää, koska siellä ei juurikaan kukaan uteliaisuudesta poikkea, vaikka sen kautta kulkeekin Sinisen tien sivuhaara, joka vie Kuopioon.

Keiteleen kyykkäpojat viimeisessä vuorossaan

Keiteleen kunnassa on tapahtunut suuria mullistuksia, ja näin on käynyt nimenomaan kauppojen keskusliikeiden välisessä kilpailussa. Kun hehitys on kehittynyt, on todellakin monenlaista alan yrittäjää on astunut kehiin. Kuvassa näkyvälle paikalle rakennettiin sittemmin isohko kauppaliike, joka korvasi vanhan Sivan, ja Googlen auto ehti kuvata kyykkäpoikien viimeisen rynnistyksen; nämä kun vielä seisovat urheina kyykkien keskellä, etsien hyviä heittolinjoja keltaiset kypärät päässään. Kuvassa näkyy myös kaivinkone, jota käytetään jos meno yltyy liian villiksi. Kyykkäpojat ovat näet kiihkeitä miehiä.

Keiteleen paloasema ja pol(l)iisi

Keiteleen kunnassa ei ole enää paloasemaa ja poliisia, kuten oli ennen. Kunnasta on tullut näin osa villiä länttä, jollaiseksi suurin osa suomalaisista kunnista on vähitellen muuttumassa. Jos joku satunnainen matkailija näkisi tämän talon, ei hän todennäköisesti tietäisi mihin tätä on käytetty, ja ihmettelisi ehkä eniten rakennuksen näköalatornia. No, en minäkään tiedä, mihin taloa nykyään käytetään, mutta pihassa näkyy samantapainen auto, jota ammattimaiset salametsästäjät käyttävät. Hirven ruho mahtuu paloiteltuna hyvinkin auton takaosaan. Tuonvärinen auto ei näy hyvin pimeässä, ja riistapoliisi saattaa hyvinkin ajaa ohitse mitään huomaamatta.

Keiteleen entinen Nilakkakauppa

Nilakkakauppaa, jonka vieressä oli ennen maatalouskauppa, ei enää Keiteleellä ole, vaikka rakennus onkin vielä jäljellä. Tapahtumisen kuoret, niin sanoakseni. Entistä Nilakkakauppaa vastapäätä oleva valkoinen hotelli sitävastoin toiminee edelleen, kuten myös rannassa oleva satama. Tosin vesitse tapahtuva liikennöinti lienee nykyään harvatahtista, ja eihän se koskaan ole ryysikseksi yltynytkään. Nilakkakauppa on eittämättä kauppasodan merkittävin paikallinen uhri, koska siellä kävi sentään melkoisesti asiakkaita, ja aivan sen välittömässä tuntumassa sijaitsivat niin apteekki, kello- ja radioliike, sekä Osuuspankki, ja jopa baari. Kyllä se olisi tuossa ritkunut vielä vuoden pari. Tämmöisiä samanlaisia tyhjiä kaupparakennuksia löytyy nykyisin melkein kaikista maaseutukunnista, joskaan niiden perusteella ei voi vielä päätellä mitään ratkaisevaa kunnan elinkelpoisuudesta. Ehkäpä kauppaliikkeitä on ollut alunperinkin yksinkertaisesti liikaa. Nykyään omaa, vakituista päivittäiskauppaa ei valita enää poliittisin perustein, joten kauppoja nykyään vähintään puolet liikaa. Itse en tosin olisi veikannut kauppasodan häviäjäksi näin keskeisellä paikalla sijainnutta kauppaliikettä, joka on kaikkien mahdollisten yhteyksien äärellä, mutta historiallahan on vain harvoin mitään mieltä.

Keiteleen kunnan puisto

Keiteleen kuntaan perustettiin muutama vuosi sitten upea puisto, jossa tosin näkyy aika harvakseltaan kävijöitä. Etupäässä siellä istuskelee juoppoja puiden katveessa, jos siellä nyt ketään on - mutta mummut ja papat sieltä puuttuvat. Eivät ole sinne kotiutuneet, tai sitten vanhainkodista ei niitä sinne päästetä. Kaikki puiston puut on istutettu pieninä taimina, ja täyteen kukoistukseensa puisto noussee parin-kolmenkymmen vuoden päästä, jolloin puut alkavat lähestyä aikuisikää. Kuvan oikeassa laidassa näkyy Sivan vanha kaupparakennus.

Vaatehalli

Vaatehalli, jos mikä, on Keiteleelle luoneenomainen rakennus, josta minäkin olen monet asusteet hankkinut. Ne ovat aina niin käytännöllisiä ja kestäviä, ja kaukana maailman suurista muotivirtauksista. Samaa tavaraahan siellä on kuin kaupunkien tavarataloissa, mutta täältä tavaran saa usein halvemmalla hinnalla, ja ystävällisen palvelun kera. Voi puhua vapaasti vaikka pehmosia, ja kuljailla kaiken maailman kustannuksella. Mitään muotirytkyjä siellä ei siis myydä, mutta jos haluaa kuvalliset kamppeet päälleen, saa ne täältä – kuten myös saappaat ja kengät.

Keiteleen yläaste

Keiteleen kirkokylässä on yläaste, jota ovat käyneet todennäköisesti kaikki keiteleläiset. Joillekin oppilaille kertyy tosin kosolti kotimatkaa, mutta kyyditykset järjestyvät linja-autoilla ja takseilla. Monet ala-asteet sivukylissä on jo jo lakkautettu, ja entiset kyläkoulut on myyty halpahintaan pois. Näin autoilla kuljetettavien oppilaiden määrä kasvaa, ja jossakin vaiheessa voisi hyvinkin kysyä, miksei kylissä voi olla omia kouluja? Ovatko ne todella niin kalliita kunnille? Toisaalta on ihan totta, että kylissä ei ole enää lapsia, ja niitä ei ole näillä näkymin tulossakaan. Kylät ovat ukkoutuneet, tai muuttuneet kesäasukkaisen mellastuskentiksi. Jotkut kesäasukkaista ovat sitä mieltä, että kunnan pitäisi järjestää kesäasukkaille tervetulojuhlia, kun nämä saapuvat rannoille kesän tultua. Suaphan sitä voatia, vuan eri asia on jos tehhään! Vaikka: tuottavathan kesäasukkaat toki monenlaista hupia vakiasukkaille – ne kun pasteeraavat shortseineen ja pömppämahoineen kylien raiteilla, ja pitävät lippahatut päässään tiukasti myös ruokapöydässä. Kesäasukas on aina tahattoman hauska ilmestys, koska ei se asetu millään vaikka viimeinkin pääsee rauhassa oikein olemaan: aina pitää olla lietsussa ja käydä ihmisillä turhanpäiten kylässä, ja passuuttaa itseään joka paikassa. Ovat sellaisia termiittejä.

Autokorjaamo Keiteleella

Keiteleellä on myös kuvassa näkyvä autokorjaamo, joka lienee lajissaan viimeisiä. Tiedättehän paikan, jossa lojuu joka paikassa autonosia ja vanhoja autonrenkaita, ynnä muuta sälää. Minäkin korjautin aikanaan autoani tuolla, mutten korjauta enää. On tietenkin totta, että autokorjaamoiden pihalla voi ihan asiallisinkin perustein lojua käytettyjä autonrenkaita, sekä konepeltejä sun muita, mutta mikään ei estä ainakin pyrkimästä siisteyteen. Kaupungissa vastaavanlainen meno ei tulisi kysymykseenkään, ja siellä saa myös sitä ihan oikeaa palvelua. Tuntee, että on pidetty asiakas. On lähes selvää, että nykyaikaiset laatuautot ovat niin monimutkaisia ettei niihin tohdi kajota tavalline rasvanäppi, eikä hän saakaan niihin puuttua, pitää olla asianmukaisesti koulutettu ja valtuutettu. Mistä sitä pienestä kylästä näitä riittäisi jokaisen automerkin kunnostamiseen, ja takaisin tielle taas -saattamiseen. Ennenvanhaan oli tosin, sillä tienvarret olivat täynnä tämäntapaisia verstaita, ja jollei johonki japsiautoon sopivaa starttimoottoria tai muuta vastaavaa löytynyt, niin kätevä Rasva-Rauno rempaisi sellaisen tuotapikaa vaikka vanhasta Saabista, joka lojui jonkun kaverin pihalla ihan ilman aikojaan ruostumassa.

Entinen Blueman

Keiteleellä vaikutti aikanaan Bluemanin vaatetehdas, joka ajatui kuitenkin uusjakoon, ja nykyään tiloissa toimii M.A.S.I. Rätit, joita tuolla tehdään, ovat todennäköisesti pitkälti samoja kuin ennenkin, ja tekijätkin ovat melkoisella varmuudella samoja, mutta nimi nyt vaan on tällä kertaa eri. On suorastaan ihme, että Keiteleen rättitehdas pysyi pystyssä aikana jolloin tuotantoa siirrettiin pikavauhtia halvemman tuotannon maihin, kuten silloiseen Viroon. On tehty aikamoinen taloudellinen taikatemppu. Mielestäni todellinen isänmaallisuus mitataankin parhaiten niiden ihmisten määrässä, jotka ovat jääneet taistelemaan, ja pitämään lippua korkealla – samalla kun esimerkiksi isot puunjalostustehtaat ja rättitehtaat ovat liputtaneet voimakkaasti tuotantoaan ulos. Jäljelle jäävät useimmiten vain isänmaalliset, mutta myös aina ne kaikkein ahneimmat – mitä ainakin lankkuteollisuuteen tulee, ja ei noita rättejäkään ihan ilmaiseksi tehdä nytkään.

Keitele Forest

Uutta, ja samalla ahneempaa aikaa Keiteleellä edustaa Keitele Forest, joka todennäköisesti ohjaa nykyisin voimakkaasti Keiteleen kunnan päätöksentekoa. Firma tekee lankkutavaraa, ja on haalinut nieluunsa voimalla paikkakunnan harvoja, jäljellejääneitä tukkimetsiä. Aika ajoin firman johdon mielipiteissä on vilahtanut se idea, että ihmiset pitäisi pakottaa myymään metsänsä, eli metsänomistajilta pitäisi viedä päätäntävalta metsiensä käytön suhteen. Toisena taktiikkana on naamioida ahneus erilaisiin kursseihin, joissa kaupungistuneille metsänomistajille opetetaan metsänhoitoa, mikä tarkoittaa useimmiten vain sitä, että metsät myydään alamittaisina ulos, koska lakia ja asetuksia, ja menettelytapoja on sopivasti muutettu. On myös niitä toimijoita, jotka solmivat salakavalasti ihmisten kanssa sopimuksia, jotka takaavat heille täydellisen päätäntävallan metsien käytön suhteen. Pidetään metsäleirejä, ja seminaareja, joiden tarkoituksena on istuttaa ihmisten mieliin se yksi ja ainut tapa hyödyntää metsää, eli hakata sieltä puut pois. Mutta tosiasia on, että kaikenlainen pakottaminen ja painostaminen on rumaa puhetta, ja saattaa aiheuttaa senkin, että joku ei halua myydä puuta jollekin firmalle mistään hinnasta, tai myy sen jollekulle toiselle, joka ei ole vaatimassa valtiovaltaa myyntipakotteisiin. Vaikka eihän tämä firma ole kaikkein pahimpia. Keitele on siitä omituinen kunta, ettei siellä näy olevan juurikaan luonnonsuojelijoita, tai riinpiisin miehiä. Ei puhuta metsien monikäytöstä, tai siitä, että kaadettujen metsien maapohjan repiminen ja liiallinen perkaaminen tappaa varmuudella aluskavillisuuden, ja vie monilta eläimiltä elinmahdollisuudet. Jos sattuu kuuma tai kuiva kesä, tulee laajoista hakkuuaukeista autiomaita, jonne varpukasvillisuus palaa erittäin hitaasti takaisin. Monet linnut löytävät itselleen pesäpaikan vanhoista, lahoavista kannoista. Ja kantojen vierestä aluskasvullisuus voi taas alkaa levitä uuteen, kasvavaan metsään. Mutta mitäpäs teet kun maa muutetaan tahallaan autiomaaksi, ja kukaan ei edes kysele asian perään. Olettaisin, että näin menetellen taataan varmuudella ainakin se, ettei esimerkiksi mustikka ja puolukka kykene palaamaan takaisin aukkoon kylvettyyn, uuteen metsään, tai siihen kuluu huomattavan kauan aikaa. Suurin osa suomalaisen metsän aluskasveista saa nimittäin ravintonsa erilaiten sienikasvien avulla, eli niiden juuret ovat sienirihmatojen peitossa. Nämä taas vaativat kosteutta, ja mielellään muutakin suojaa, mutta jos maaperä jätetään paljaaksi, sienirihmatoilla ei ole mahdollisuuksia – varsinkaan kun niiden isäntäkasvit on hävitetty. Itselläni on jokamiehen havainto entisestä laidunalueesta, jonne on kasvanut satavuotias metsä. Siellä ei ole vieläkään entistä aluskasvillisuutta, kuten puolukkaa ja mustikkaa. Se, mitä siellä on, on kasvutavaltaa laikukkaista, ja levinnyt alunperin todennäköisesti kannoista. Uskoisin, että entisaikaan tuo niin paljon mainostettu karja teki metsäluonnolle aivan yhtä suurta, ja peruuttamatonta tuhoa kuin nykyisenkaltainen, voimakas metsän maapohjan muokkaus, ja kantojen repiminen.

Metsänaurausta ja metsänhoitoa Keiteleellä

Ylläolevassa kuvassa näemme kuinka metsän maapohjaa voidaan myllätä. Tuo alue (olipa se sitten ollut alunperin missä tahansa käytössä) vastaa täysin autiomaata, joka ei tarjoa ainakaan aluskasvullisuudelle suojaa, ja uskoisin, että tuolta ei kannata käydä etsimässä mustikkaa ja puolukkaa kymmeniin vuosiin. Saattaa olla, että muutkaan paikalla kasvaneet kasvilajikkeet eivät kykene palaamaan enää takaisin, ja niin metsäluonto köyhtyy entisestäänkin. Pahinta on se, ettemme tiedä mitä me olemmme menettäneet. Mutta kuten sanottua: Keiteleellä eivät riinpiisin miehet ole koskaan elämöineet, vaan silkka ahneus! On mukavaa, että pihassa seisoo uusi mersu, ja että on paljon muitakin, uusia leluja käytössä.

Ajattelisivat edes lapsia, joiden on totuttava tällaisiin maisemiin, ja jotka vain äärimmäisen harvoin näkevät sitä ihan oikeaa metsää, joka on kasvanut paikoillaan vähintään sata vuotta, ja joka ei näytä tällaiselta – ei edes metsäpalon jälkeen. Se ainakin on varmaa, että tällaisen hakkuuaukean omistaja jätetään vuosikausiksi rauhaan, ja metsänostajat eivät juurikaan ole vaivaksi. Mitä sitä tilaamaan enää Metsälehteäkään, kun ei ole enää tuota metsääkään. Mitä sitä enää käymään metsänhoitokursseilla ja leireillä, kun oppeja on turhanaikaista koettaa soveltaa käytäntöön. Tietenkin tuollaisilla aukeilla voisi aina järjestää selviytymisleirejä, sun muita nykyajan turhakkeita.