Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Rasala on muuan vähäläntäinen pikkukylä, joka oli ennen liki, mutta nykyään jo kiinteä osa Lappeenrantaa, ja itse asiassa se on sen maantieteellinen keskipiste. Ei siellä ole mitään erikoista, ja ei siellä ole koskaan tapahtunut mitään mainittavaa, mutta isävainajani sattui sinne aikanaan maatalousharjoittelijaksi, ja teki vaikutuksen erääsen rasalalaiseen talontyttäreen. Ei hän kuitenkaan Rasalasta omaa taloa saanut, koska kaikki talon sisaret jäivät nuolemaan näppejään kun talon ainoa poika sai koko hyyskän haltuunsa. No, vanhempani joutuivat ensin Konnunsuolle, ja sieltä sitten Rauhan sairaalaan. Näin minusta tuli pehtoorin poika – eli melkein pehtoori siis itsekin, ja minä pehtoroisin korkeammalle kuin muut, vielä isäänikin paremmin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan mimusta tuli melkein tohtori, ja onhan se toki paljon parempaa kuin pehtoori, vaikka olisi kuinka diplomipehtoori hyvänsä. Todettakoon tässä nyt kuitenkin se, että vaikka olinkin sairaalan pehtoorin poika, en saanut varsinaisesti kosketusta maanviljelyyn, vaikka olinkin pari kertaa kesätöissä sairaalan maatilalla. Rauhan sairaala oli pitkään paljon kaupunkimaisempi miljöö kuin esimerkiksi Imatra, jossa kivitaloja oli harvassa, ja puuhökkelit antoivat Imatran kauppalalle oman leimansa. No niin. Kuvaan tässä jutussani aikaa, jolloin meillä (eikä juuri kellään) ollut omaa autoa, ja siksi matkoja tehtiin jalkapatikassa. En ole vuosiin käynyt seudulla, ja mitään vakinaista asiaa minulla ei sinne olekaan, joten jouduin käyttämään hyväkseni Google Street View -kuvausauton kuvastoa. Kyllä homma osasi silti olla hankalaa, sillä senverran suuresti maisemat ovat muuttuneet, ja muistiinkaan ei voi ihan täysin enää luottaa. Aikani rempoiltuani huomasin, että kaikki oli kuin olikin entisillä paikoillaan, mutta silti on vain ajan kysymys, että kaikki tunnistettava häviää, ja maisema lakkaa merkitsemästä mitään kenellekään siellä joskus heiluneelle. Ja kaikille muillekin.
Vanhempani, ja usein heidän kerallaan myös lapset, tekivät usein jalkapatikassa matkoja mummolaan, eli äitini lapsuudenkotiin. Lihapatojen ääreen. He kävelivät ensin asemantietä parisen kilometriä Rauhan asemalle, ja matkustivat siitä Lauritsalan asemalle, ja siitä sitten jalan mummolaan. Lauritsalasta mummolaan oli vielä muutama kilometri, että kyllä siinä käveltävää riitti. Nuorena tyttönä äitini oli kävellyt matkan talvipakkasessa nailonsukissaan, ja niin vain olivat jalat jäätyneet että paukahti. Kuvassa näkyvää Lauritsalan asemarakennusta ei enää ole, ja eivät ne henkilöjunatkaan enää Lauritsalassa pysähdy. Juna-asemat muistuttivat suuresti toisiaan, ja kuvan asema voisi hyvinkin esittää Rauhan asemaa. Kuvassa näkyvä dieselveturi kuului jo utteen aikaan, sillä höyryvetureitahan ne tuohon aikaan enimmältään vielä olivat.
Lauritsalan asemalta lähti maantie, joka kulki Rasalan kylän kautta. Kuvassa näkyy voimalinja, joka näyttää nykyäänkin samanlaiselta kuin ennenvanhaan. Muistan kun kerran kuljin vanhempieni kanssa tuosta eräänä syysiltana, ja lauma variksia lensi linjojen yli. Yksi variksista törmäsi johtoon, ja putosi räpistellen maahan. Isäni etsi käsiinsä kepin, ja kävi lopettamassa pahoin vaurioituneen linnun. Vaikka se muuten olikin kovaa miestä, niin se ei kestänyt nähdä eläinten kärsimyksiä. Kun se tilanhoitajana hankki Rauhan sairaalaan uusia rotulehmiä, se kävi hakemassa ne itse, ja matkusti niiden kanssa eläinvaunussa. Muistan kuinka linjat humisivat, vaikkei tuullutkaan. Kun isäukko tuli Rasalan kylään maatalousharjoittelijaksi, ja nappasi kylän tavoitellumman tytön, kylän pojat vetivät herneet nenäänsä, ja jäivät kerran kyttämään tämä tien varteen, ja odottelemaan isäni tuloa, ja sitten ne hakkaisivat sen, koska niitä oli senverran suuri joukko, että se olisi ollut sankarinkin kauhistus.
Etsin varsin pitkään tankkiesteitä Rasalaan vievän Pajarilantien varrelta Google Street View -kuvausauton kuvista, koska muistin nähneeni niitä lapsena. Ei sattunut mitenkään silmään, mutta lopulta sentään löysin kuvassa näkyvät esteet. Tässä auttoi suuresti eräs netistä löytämäni lehtijuttu, jossa puhuttiin kuinka karhu oli hätistellyt hirveä Heimosillassa sijaitsevan talon lähellä, ja mukana oli talonväen ottama valokuva pellon laidassa kahdella jalalla tähystelevästä kontiosta. Kuvassa oli muutakin: tankkiesteitä! Tästä sain tarvitsemani lisäinformaation paikasta, josta minun tuli tankkiesteitä hakea. Nämä tällaiset tankkiesteet olivat osa Salpalinjan linnoitusketjua, ja vaikka Lappeennannan kaupunki ei näistä Pajarilantien kiviesteistä ole tietoa antanut, niin tuossa ne nyt kuitenkin ovat. Tällaisten yksityiskohtien löytämistä vaikeuttaa suuresti se, että tien varteen on ilmaantunut suuri joukko uusia taloja, ja kaikenkarvasisia romuttamoja, ja metsääkin on kaadettu surutta.
Kun löysin edellä esittelemäni tankkiesteiden sijaintipaikan, oli jo helpompi löytää ylläolevassa kuvassa näkyvä maisema, jossa kiviesteitä näkyi ennenvanhaan pitkänä rivinä pellon laidassa. Vaikka kiviesteitä ei enää kuvassa näykään kovinkaan selvästi, niin se johtuu siitä, että metsä on kasvanut. Tosin kuvan kuusimetsä oli ennen koko pellon pituinen. Nyt vanhaa metsää on enää jäljellä tuollainen pienempi lämpäre. Salpalinjaan kuluvia, paljon tätä mahtavampia linnoituslaitteita löytyy lännempänä, ja siellä niitä on pyritty myös säilyttämään paremmin. Tietenkin tuollaiset kiviesteet eivät olisi muodostaneet aivan läpipääsemätöntä estettä, ja esimerkiksi tykistöllä siihen olisi voitu raivata kulku-ura, mutta esteiden tekoaikaan se olisi varmaankin senaikuiset tankit pysäyttänyt – ainakin joksikin aikaa. Kuvassa näkyy, että Pajarilantie on nykyään asfaltoitu. Ennenvanhaan se oli tiukasti sorapintainen, kuten suurin osa senaikuisista maanteistä, jotka olivat lisäksi mutkaisia ja kuoppaisia, joten automatka ei olisi ollut varsinaisesti mikään nautinto.
Seuraavasta kuvasta en ole täysin varma, mutta noilla kohtaa oli ennen vanhainkoti. Jos siellä on nykyään jotakin muuta, se ei ainakaan ole minun vikani. Tässäkin kohtaa maisema on lähes ennallaan. Näitä peltoja on viljelty jo vuosikymmenten ajan, ja tästähän se alkaa koko Etelä-Suomen läpi kulkeva alue, jota ennen sanottiin Suomen vilja-aitaksi. Pellot ovat jääkauden rutistuksissa syntynyttä hienojakoista ja hedelmällistä savea. Ennenvanhaan juoppo sekkuri ajoi ifallaan humalassa Pajarilantietä, ja kun hän oli palanut ratista kyllin monta kertaa, otettiin kortti kokonaan pois. Senjälkeen serkku kertoi mielellään, ettei pidä autolla ajamisesta. Pakkohan se oli autoilua vihata, kun ei enää saanut ajaa. Nyt tämä hemmo on jo kuollut, joten rauha hänenkin haperoille luilleen.
Monessa suomalaisessa kylässä maitokopin yhteydessä oli kylän postilaatikko, ja niin oli ennen Rasalassakin. Nykyään maitokoppia ei enää ole, mutta jossakin näillä main se aikanaan sijaitsi. Tuolloin kylässä oli melkein joka talossa lehmiä, ja maito muodosti merkittävän osan tulonlähteistä.
Nyt olemme jo Rasalassa, ja kuvassa näkyvän pusikon paikalla sijaitsi ennenvanhaan Kiiskin Lienan mökki. Liena oli eräänlainen Leppäsen Aunen vastine, ja koska oli myös hyvä työihminen, sai hän helposti töitä esimerkiksi perunannostoaikaan, ja heinänteossa. Jos nyt joku joskus tekisi tutkimuksen Rasalan kylän salatusta sukupuolielämästä, törmäisi hän mitä todennäköisimmin Kiiskin Lienaan. Ennenvanhaan tällaisissa kylissä oli ihan omanlaisensa avustajakaartinsa, joista mainittakoon Mykän Antti, joka teki mittavan päivätyön kuuromykkien asiainhoitajana, ja oli myös kysytty ja kova työmies. Voi sanoa, että ainakin minun mummolani käytti häikäilemättä hyväkseen kaikkea saatavissa olevaa, ilmaista työvoimaa. Erityisesti tätivoima oli haluttua, ja kaikenkarvaiset, hullut työmiehet. Myös lapset oli valjastettu työntekoon, ja kuri oli erittäin ankara. Remmi lauloi usein, ja hartaasti. Kuvassa oikealla näkyy Revon mäki, ja vasemmalla Pierulaan johtavan tien kuusiaita. Taustalla häämöttääkin sitten mummola. Jossakin kohtaa tätä tietä Pierulan Armas ajoi autollaan kerran pellolle, koska häntä niin tirskutti. Kuulemma. En tiedä.
En osaa sanoa kuka asuskelee nykyään Revon talossa, mutta tuossa se nyt kuitenkin oli. En minä sieltä ketään tuntenut, mutta revonpaten nyt sentään. Vaikka entisaikojen maalaistalojen pojat olivat sellaisia vantteria julleja, niin revonpate oli heistä poikkeus. Sellainen peterpan. Muita kylänpoikia en sitten tuntenutkaan, paitsi korkeintaan nimeltä.
En osaa sanoa kenelle kuvassa näkyvät lehmät kuuluvat, mutta tuossa niitä on. Muistan kuinka mummolan lehmiä ajettiin pentuina risu kädessä kuvassa näkyvää tietä myöten laitumelta iltalypsylle. En muista juurikaan yksityiskohtia lehmien ajosta, mutta se oli joka tapauksessa lasten hommaa. Lapsityövoiman käytössä ei kursailtu. Tuolloin autoliikenne oli harvanlaista, joten autoja ei tarvinnut ottaa huomioon lehmiä paikasta toiseen siirrettäessä, ja jos autoja liikkuikin, niiden kuskit osasivat varoa lehmiä. Lapsista nyt puhumattakaan. Nykyään ne vain ajavat päälle, ja pakenevat paikalta.
Kuvassa näkyy Pierulan kartano (tai ei se nyt mikään kartano ollut). Moni aikoi ja aikoi kartanon, ja niin päin pois. Tämä tila syntyi kun alkuperäinen mummola jaettiin kahden veljeksen kesken, ja Pierulan Armas sai sitten kuvassa näkyvän puoliskon. Siis se sama hemmo, joka aikanaan näki uhvon Karhusjärven päällä. Muistan kun Pierulassa kasvoi ennenvanhaan hyviä omanapuita. Nykyistä kartanon tilannetta, tai sen asukkaita en tunne. Itse asiassa en tunne entisiä -saatikka sitten nykyisiäkään kyläläisiä, ja koko kylän historiakin on minulle melko tuntematonta. Mutta kyllä minä aina yhden Pierulan tiedän!
Kuvassa näkyy lihapatojen talo, joskaan ei enää siinä muodossa kun se ennevanhaan oli. Kuvan tiilitalon paikalla sijaitsi ennen vanha kunnon, puurakenteinen maalaistalo, jossa oli kaksi peräkammaria ja niiden välissä kyökki. Tupa oli sitten erikseen. Muistan yhden uudenvuodenaaton, jolloin olin mummolassa. Lappeenrannanssa järjestettiin tuolloin aattona ilotulitus, ja vaikka minä kuinka tillistin ikkunasta, en nähnyt mitään. Kukaan kyläläisistä ei myöskään paukutellut. Ei se ollut tapana. Mieleeni jäi vain ikkunan kittauksen paha haju, joka aiheutti päänsärkyä. Mitä lie myrkkyä siihenkin lie sotkettu. Kaikkialla oli talviöinä säkkipimeää, ja muistan kun minun oli kerran pakko päästä keskellä yötä huusiin, ja kun huomasin, että pihavalo ei yltänyt lähellekään huussin ovea, päkistin paskat siihen keskelle valokehää. Valo merkitsi tavallisuutta ja turvaa. Mitä kaikkia kammottavuuksia pimeydessä piilikään! Kuvassa näkyy myös navetta, johon tehtiin aikanaan lisäke, jossa hevonen asui, ja jossa oli sauna. Vanha sauna sijaitsi tuossa pihaan vievän tien varrella, pellon laidassa, mutta sitä ei enää ole. Navetan päädyssä olevassa matalassa rakennuksessa oli puuvaja, ja lantala, jonne oli sijoitettu paskahuussi. Muistan kuinka käppäilin kerran lantalassa ja katsellessani ylös huussin reikiin niihin ilmaatui muutama tytönperse, joista yksi kuului neitokaiselle, johon olin hieman ihastunut. Romatiikka katosi kuitenkin kun tyttö pieraista päräytti, ja nauroi vielä perään römäkästi. Voimme nähdä että talon takana kasvaa vieläkin komea lehtikuusten rivi josta talon pojat ampuivat varpusia, kun ne kuulemma söivät kaiken viljan. Isä oli kuulemma oikein käskenyt. Varmaankin varpuset olisivat ajaneet Karssillan perikatoon. Nykyään koko mummolaa ei enää ole olemassakaan. Talon entisiä peltoja viljelevät vieraat, ja navetta on ollut jo vuosikausia lehmistä tyhjillään. Tilan metsät on nekin huolellisesti parturoitu. Eikä tuonne ole enää meikäläisellä mitään vakituista asiaakaan, koska ne ihmiset, joita sieltä ennen tunsin, ovat jo kuolleet – ja näiden nykyisten kanssa taas ei ole ollut mitään kanssakäymistä.
Kuvassa näkyvä tie vie Karhusjärvelle. Näemme, että entisaikojen kuusimetsät on hakattu pois, ja tilalla ovat laajat hakkuuaukeat. Muistan kuinka eno harrasti aikoinaan hyvin valikoivaa metsänhoitoa, ja hän ei ikinä olisi antanut hakata metsiään kuvassa näkyvällä tavalla. Varmaankin se itki jokaista kaatamaansa runkoa. Mutta kun nämä perikunnat haluavat muuttaa kaiken rahaksi, niinkuin kaikki maamme perikunnat ovat aina tehneet. Nythän kaikki jaettava on jaettu, joten eräs luku maamme talonpoikahistoriassa on saanut päätöksensä. Ja kuinka turhaa se kaikki olikaan! Muistan kuin nuorena koulupoikana käppäilimme kerran serkkuni kanssa kuvan maitokopille. Päässä mustat aurikolasit, ja kaikki. Paikalla oli pari tyttöä, ja revonpate. Hävettää vieläkin kun koviksena revin paten kopista, vaikka hän ei varmaankaan koskaan tehnyt kenellekään pahaa. Mutta kun se nuoruuden uho on sellaista. Nykyisin ajattelen, että elämäni elämä riittää minulle mainiosti, ja uusintaa en toivo. On se ihmisen elämä niin turhanaikaista. Varsinkin se nuoruus. Kuvassa näkyvän hakkuuaukean takana sijaitsee matala Karhusjärvi, jossa kävimme poikina ongella. Opiskeluaikoinani ajattelin verestää vanhoja ongintamuistoja, ja sainkin suostuteltua mummolan nuorimman pojan messiin. Hieman tosin epäilytti kun tämä otti haulikon ja panoksia mukaan veneeseen, ja syykin tähän selvisi pian. Aina uteliaat, nuoret lokit tulivat pahaa-aavistamatta kiertelemään venettä, jolloin nuorin poika ampui niistä pari, ja ne jäivät kellumaan veneen lähistölle. Tämä jäikin viimeiseksi ongintaretkekseni Karhusjärvelle. Eipä ollut nuorimmastakaan pojasta paljoa polvi parantunut.
Kuvassa näkyy Karhusjärvi katsottuna Martinpellontien suunnasta. Tätä parempaa näkymää Google ei järvelle tarjoa. Maaston yleisestä muodosta voi päätellä, että järvi on saattanut olla aikanaan hieman nykyistä laajempi. Järven kalakanta on kooltaan pientä, ja hauetkin sellaisia hauenpulikoita. Toisaalta kalaa oli runsaasti, ja huonompikin onkimies saattoi saada kelpo saaliin, jos sitä tavoitteli. Rasalan pelloilla olevissa ojissa sitävastoin saattoi uiskennella suuriakin haukia, mistä lie niihin osanneet uida. Joissakin kohdin ojiin oli tehty laajennuksia, putakoita, joissa noita suuria haukia usein makoili. Mutta mitä tuohon Pierulan Armaksen näky -biisiin tulee, tein tämän tässä tarjolla olevan sovituksen juuri tätä nimenomaista sivua varten. Biisin sanoilla on yhteys Vanhan Testamentin kertomukseen profeetta Hesekielistä ja hänen näystään Kebar-joen varrella. Profeetta pystyi kutomaan kokemuksensa ympärille kokonaisen kertomuksen, ja profeetallisen sanoman, mutta Pierulan Armas vain näki, eikä sitten mitään muuta. Hän ei pohdiskellut sitä mitä kokemus merkitsi, tai mitä se tarkoitti, ja mistä oli kysymys. Eihän Armasta edes kaapattu alukseen, ja pakotettu häntä intiimiin kanssakäymiseen avaruusnaisen kanssa, joka haukkui kuin koira. Niin tapahtui brasilialaiselle traktorimiehelle, jonka avaruusväki sieppasi suoraan pellolta alukseensa. Armas välttyi aika monelta selittämiseltä, ja kun hän ei kokemuksestaan juuri kenellekään puhunut, eivät muut siitä mitään tienneetkään.
Vielä täytyy mainita Rasalasta puhuttaessa Karhulinna, joka oli oikeastaan Karhusjärven seurojentalo. Pikkukuvassa näkyy liittymä Pelkolantielle Nuijamaantieltä nähtynä, ja leipomokyltti. Isossa kuvassa vasemmalla puolella näkyy Karhulinnaan menevä tie, ja oikealla puolen Pelkolantie. Näiden tietojen perusteella paikka löytyy, mikäli kyltti on paikoillaan, ja olosuhteet muutoinkin pysyneet muuttumattomina. Googlen kuvat kun ovat vanhoja. Nykyistä Karhulinnan omistajaa en ihan varmuudella tiedä. Kuten isosta kuvasta voimme todeta, näkyy Pelkolantieltä hieman Karhulinnan kattoa, mutta tämä lähemmäksi entistä Karhulinnaa emme pääse Google Street View -kuvausauton kyydissä. Metsä estää näkyvyyden. Helikopterikuvia taas ei ole tarjolla näin läheltä valtakunnanrajaa. Karhulinnassa esiintyi aikanaan Rasalan kylän pojista koottu rautalankayhtye Moving Birds, joka ei koskaan saavuttanut edes kansallista kuuluisuutta. Olipa vain eräs Suomessa tuolloin kitaroitaan paukuttaneista kyläbändeistä. Ne lauloivat sitä Oi Emmaa, oi Emmaa, sää puujalkatammaa -laulua antaumuksella, niin ettö Karhulinna kaikui.